juha

Päivän ehdoton kohokohta oli Katan liittäminen Riojoukkoon :), mutta se oli vain yksi monesta tapahtumasta päivässä.
Aamulla tehtiin etäisyysarvion jälkeen päätös kävellä Lemestä Copacabanan päähän, perustelu oli että bussilla menee yhtä kauan. Bussilla ei mene yhtä kauan, mutta tälläiset päätökset katsotaan läpi, jotta voi oppia. Yli tuntia myöhemmin saimme kengät korjattuna pihalle. Kristan räpylät herättivät kiinnostusta ja hymyä myös tässä suutarissa. Ne “kengät” keräävät katseita ja aiheuttavat hymyä ihan minne vaan me mennään.
Tavoitteenamme oli metsästää paikallinen markkina. Se vaihtaa paikkaa joka viikonpäivä eri kaupungin osaan ja on auki vain 7-14. Olimme etukäteen saaneet tiedon missä se on lauantaina, joten sen löytäminen oli kohtuullisen helppoa. Tällä kertaa käytimme bussia, sillä se markkina-alue oli Copacabanan Lemen päässä ja “hieman” sisämaahan päin – bussilla pääsee nopeammin kuin kävellen ;). Söimme jotain jännää paikallista kamaa, jota ostettiin markkinoilta. Toinen oli hyvää, toinen ei. Kuvassa näkyvä oli se huono versio ja ilme on hetkeä ennen maistamista :). Kaikenkaikkiaan ruuan suhteen kohtuullinen onnistumisprosentti siis. Jälkiruokana tuore papaija ja vielä lopuksi sitä ekaa kamaa lisää, jotta vatsa täyttyy. Tämän jälkeen oli edessä Katan nouto ja paluu hostellille torkuille, sillä edessä oli öinen käynti Lapassa – bilemestoilla.
Illan ohjelma aloitettiin menemällä ravintolaan, joka oli tuossa viereisessä favelassa, bosnialaisten kanssa. He olivat kuulleet paikasta toisilta reissaajilta, se on kuulemma loistava ja paikallista ruokaa. Sinne siis! Paikka oli lähellä meitä, joten emme olleet sen enempää favelassa kuin aikaisemminkaan. Ravintola on useiden eri oppaiden mukaan paras ja se on eniten palkittu favela ravintola, siitä on ollut artikkeli jopa New York Timessä. Söimme siellä jotain ihmeellistä meriruokajuttua sormin, ilman lautasia. Caipirinhat oli vahvoja, kirpeitä, eikä riittävän makeita. Syötyämme murkinat palasimme hotellille tiputtamaan pois kamerat, kännykät ja jätimme taskuihin vain henkkarit ja rahaa. Iltakeikka Lemeen voi alkaa.
Lemessä on käytännössä yksi katu, jonka varrella on paaaljon erilaisia ravintoloita. Siellä on perusbaari, eli perse alas juoma naaman eteen, siellä on livemusabaaria, jossa voi nähdä tanssia ja sitten on niitä meille tuttuja tanssibaareja – modernia poppia ja kännisiä nuoria. Käveltyämme ja ihmeteltyämme baareja jonkin verran me menimme tyypin 2 ravintolaan istumaan ja juomaan yhdet. Kyseisen paikan Caipirinha oli yksi parhaista tähän mennessä, ellei paras. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa etsien katuruokaa Kristalle ja poistuimme väsyneinä paikalta jälkeen keskiyön. Paikka oli mielenkiintoinen, mutta ei sitä mitä me etsimme. Me etsimme minikarnevaalia, emme massiivista juottolaa, joka tuo katu käytännössä oli. Ihmiset ostavat juotavat baarista, tai kantavat mukana ja kävelevät baarista toiseen tai seisovat kadulla juomassa. Jokainen livemusalla varustettu baari vaatii sisäänpääsymaksun, samoin yökerhot. Ensiyönä jotain sambamaisempaa.

Päivän kuvat

Olimme eilen kuulleet että tänään sataa. Ikkunasta ulos katsomalla pystyimme helposti vahvistamaan väittämän – sataa ja kunnolla. Niinpä otimme rauhallisen ja hitaan aamiaisen sekä surffasimme nettiä. Krista selvitti mitä tehdä Riossa sateella. Suunnitelmaksi muodostui meneminen Copacabanan linnakkeelle, syödä siellä upea “myöhäinen aamiainen” tai mahtava “iltapäivä tee”, kumpikin on iso setti leivoksia, leipää, mehua, kahvia, teetä, jugurttia – kaikenlaista makeaa ja terveellistä, sitten illaksi hevosia katsomaan radalle.
Matkalla bussipysäkille pääsimme näkemään operaatio veden harjauksen. Useita henkilöitä harjasi vettä johonkin suuntaan kadulta. Ei sillä, me teemme samaa, mutta talvella. Bussiin ei tässä maassa mennä pummilla. Mahtavan kokoinen pyöröjutska estää sisään pääsyn, jopa maksaneelta matkustajalta :). Ainut kenellä oli ongelmia sisäänpääsyssä oli Juha, notta vika voi olla myös käyttäjässä.
Linnakkeen ravintolassa edessä oli pieni pettymys: aamiaista eikä iltapäivä teetä juuri sillä hetkellä tarjoiltu. Iltapäivä teetä aletaan myymään vasta klo 16 ja aamiaisen myynti lakkasi klo 12. Niinpä otimme pientä purtavaa ja juotavaa, varasimme itsellemme pöydän klo 16.30 ja lähdimme kiertämään linnakkeen museoita. Museoissa kaikki teksti oli portugaliksi, joten aikaa ei kulunut kovin paljoa tekstejä lukiessa. Ovelta sai A4:n per kerros, joka kertoi kerroksen pääteemasta ja historiasta jonkin verran. Se ei kuitenkaan mahdottoman paljoa kertonut tai mielenkiintoa ylläpitänyt :). Nettiesite kertoi mielenkiintoisista paikoista, joita voisi koluta, mutta me emme niitä löytäneet. Mitä me huomasimme on että Kristan toisen korkokengän korkolappu on poistunut kokonaan. Kenkä on pakko korjauttaa nopeasti. Onneksi sade oli loppunut jo matkalla linnakkeelle ja keli palasi takaisin pilviseen, lämpimään ja meille tuttuun Riokeliin. Niinpä söimme iltapäivä teemme ulkoilmassa ihaillen Copacabanaa ja selvittäen läheltä suutarin. Suutari ei pystynyt korjaamaan kenkiä samantein, ne saa huomenna klo 10. Koska Krista oli nyt paljain jaloin otimme taksin takaisin hostellille ja jätimme hevoset väliin
Hostellin baarissa on happy hour 19-20, joten tänään testasimme hostellin Caipirinhat. Yhden aikaan yöllä oli testaus tehty, muiden reissaajien kanssa oli juteltu, sambameininki oli käynnissä ja Krista uskaltautui kerran lattialle hetkeksi – valitettavasti kamera ja luuri oli huoneessa, joten todistusaineisto puuttuu.

Päivän kuvat

Päivän pääkohteena oli kaupunkikierros, 5 tuntia paikkojen ihmettelyä. Keli oli sumuinen ja lämmin, ihan aamulla aurinko vilahti ainakin kahdesti. Sumuisuus ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö täällä olisi tarvinnut aurinkolaseja. Sumu oli silmiä särkevää katsottavaa :).
Turneen mielenkiintoisimmat pysähdyspisteet oli Jeesus patsas, kuten blogin kuvasta näkee se oli silmiähivelevä näky, miniviidakossa kävely sekä hullut askeleet. Sumun vuoksi Jeesus patsaalta ei nähnyt mitään, ei edes patsasta. Meillä kuitenkin oli hauskaa. Tämä keli oli ilmeisesti parempi kuin eilinen sade tällä alueella, näin ainakin oppaan mukaan. Samaisen vuoren ympärillä on minisademetsä/viidakko missä kävimme myös kävelemässä. Sieltä löytyi pieni vesiputous, joka oli kaunista katseltavaa. Tätä putousta ei voi vertailla edelliseen näkemääni vesiputoukseen, se vaan ei ole reilua kummallekaan putoukselle… Santa Teresassa pysähdyimme kuvaamaan hieman lähellä olevaa favelaa eli slummia. Slummeihin ei pidä mennä missään nimessä. Hauska fakta: hostellimme on moisen vieressä, ihan vieressä, kenties entisessä favelan osassa. Täällä on jatkuvasti poliiseja ja olo on turvallinen, eli tämä mesta on nostamassa profiiliaan ja puhdistautumassa. Hullut askeleet oli kaunista katseltavaa ja kelikin suosi meitä, oli kirkasta. Pitkään kesti että löysimme askeleilta mitään suomalaista. Ruotsalaisen laatan kohdalla alkoi kansallisylpeys nostaa päätään – pakko täältä on suomalainenkin löytyä. Virolaisen laatan löytyessä Juha oli jo lievästi epätoivossa – ei voi olla ettei meiltä ole mitään, jos tolta rääpäleeltäkin täällä on jotain ja sitten se löytyi: “Tervetuloa” -laatta. Se oli koruton, mutta selvästi meidän – kelpaa! Juhan etsiessä sitä suomalaista laattaa, Krista onnistui löytämään rappusilta bosnialaiset! He olivat omatoimisella kävelyllä samoilla rappusilla.
Kaupunkireissulla saimme ohjeita missä liittyä illan katubileisiin. Täällä Riossa katubileet on to-su, perjantaina ne on kaikkialla (?) ja to,la,su pitää tietää minkä baarien lähellä nämä bileet ovat. Ajattelimme, että voisimme käydä moista vilaisemassa. Jotta virta riittää, ensin otetaan hotellilla torkut. Torkut venyivät piiitkiksi. Illan operaatio muutti muotoaan, ensin ruokaa, jotta tunnelma nousee, sitten pohditaan miten jatketaan. Ruokapaikaksi tuli satunnaiskohtaamisella Amazém do Leme. Ruoka oli hyvää, mutta ei kummoista. Päähuomiomme näissä mestoissa on muualla ;-). Team Caipirinha esittää:

Caipirinhojen arviointi
Hinta, sijainti, makutuomio
12.90, Cervejaria Devassa, limeä ja sokearia juuri oikeassa sekoituksessa, pirteä, hapan, virkistävä, makea, juuri oikein. Mittatikku muita varten.
7.00, Rantakoju Copacabana, viina ei ollut cachacaa, limeä vähän, sokearia kivasti. OK 7R juotava.
11.00, Amazém do Leme, liikaa limeä, hapan, hieman kitkerä, ehdottomasti huonoin tähän mennessä. 

Vatsa täynnä lähdimme etsimään jälkiruokaa ja tutkimaan meininkiä. Rantakadun ravintoloiden edessä hengailevissa massoissa olevat naiset olivat pukeutuneet niin että oli epävarmaa pitäisikö esittäytymisen sijaan kysyä hinnastoa jos heidän kanssa aloittaa keskustelun. Jätimme kaikki nämä paikat väliin ja jatkoimme jälkiruuan metsästämistä. Kun sopivaa ei löytynyt lähdimme palaamaan takaisinpäin toista katua pitkin. Kävelemme käsikädessä, kuten yleensä. Vastaan tulee lauma nuoria naisia joiden vaatetus on … rohkea. Meidät nähdessään heille tulee mahtava hymy naamalle ja bilemeininki päälle. Yksi tulee nopeasti kiinni Juhaan ja alkaa tanssimaan perse kiinni miehessä. Naisen kädet on liian nopeasti lantioilla taskujen kohdalla. Nopeasti irti Kristasta, sitten nopeasti tuupaten nainen irti, jonka jälkeen kyseinen ryhmä naisia jatkaa matkaa kadulla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitään ei tapahtunutkaan, Krista ei ehtinyt hommaa edes kunnolla tajuamaan ja vetoketjulliset taskut takasivat että sen sekunnin aikana ei mitään ehtinyt tapahtua. Ensimmäinen ryöstöyritys taisi juuri tapahtua. Jatkoimme matkaamme takaisin kohti hostellia jälkiruokaa etsien, mutta näemmä normaalit ruokalat ja kaupat menevät kiinni yhdeltätoista ja kello oli jo runsaasti ohi sen. Niinpä palasimme ilman jälkiruokaa hostelille nukkumaan. Ensi kerralla kun lähdemme katubileitä katsomaan luurikin jää hostellille.

Päivän kuvat

Yö meni pätkissä nukkuen. Rio ei ole hiljainen kaupunki, koko ajan kuuluu jotain meteliä. Aamiainen oli positiivinen yllätys, kahvia joka on juotavaa, hedelmiä sekä “leipää”, sellaista vaaleaa mössöä kuin ranskanleipä, jonka kaveriksi otetaan kinkkua ja juustoa.
Aamiaisella tutustuimme bosnialaiseen pariskuntaan ja juttelimme heidän kanssa pitkät tovit, sillä ulkona satoi. Päivän toimintasuunnitelma oli liikkua hieman Riossa, tulla sinuiksi kaupungissa liikkumisen kanssa, sekä löytää SIM-kortti sekä kartta kaupungista.
Mukana taskuissa ja rahavyöllä vain pakollinen: passi, koska jossain sanottiin että passi tarvitaan SIM-kortin hankintaan, käteistä hajautettuna eri taskuihin sekä kamera. Koska karttoja ei ollut, kirjoitimme ylös Google mapsin ohjeet TIM:n liikkeeseen. Ulos, alas ja kaupunkiin! Alas mennessä selvisi sen moottoripyöräpisteen tarkoitus. 2.5 realilla saat niiltä kyydin ylös, ei tartte kävellä.
Kaupunki ei näin päiväsaikaan näytä läheskään niin pahalta kuin yöllä, mutta ei se mikään ruusu ole. Meille kerrottiin hostellilla, että SIM-kortteja voi ostaa apteekin kaltaisista liikkeistä, niinpä etenimme “apteekki” kerrallaan kysellen TIM-korttia ja saimme ohjetta mennä katua eteenpäin ja kun lopulta saimme ohjetta mennä takaisinpäin päätimme lähteä kohti minun löytämää TIM:n liikettä. Sitä ennen kuitenkin ruokailu, maassa pitää olla skarppina, joka ei nälkäisenä onnistu. Krista löysi paikallisen kiloruokalan, jossa kävimme syömässä. Toiminta oli ihastuttavan helppoa. 1) ota lautanen 2) lappaa lautanen täyteen ruokaa buffeesta 3) pysähdy punnituspisteelle, saat lapun missä on hinta 4) istu alas ja ala syömään 5) tarjoilijan saapuessa pyydä juotavaa, hinta merkataan lappuun 6) syötyäsi kassan kautta ulos, lappu kertoo mitä maksat. Ruokakin oli hyvää! Syötyämme Krista bongasi meren ja sitä kohti suoraan! Nyt tiedämme miksi sanottiin että ei saa oikoa, katuja pitkin. Puisto, jonka läpi oikaisimme rannalle, oli täynnä kodittomia, valaisematon ja jopa päivällä melko pimeä. Enää ei nainen pääse oikomaan edes päivällä.
Rannakadulla ja sisäkaduilla sombailessamme törmäsimme pieneen liikkeeseen joka myi TIM:n SIM-kortteja. Myyjä osasi englantia riittävästi ja vieläpä avusti SIM-kortin aktivoinnissa. Kartat tuli ostettua pikkasen aikaisemmin pienestä kojusta, joten päivän tavoitteet oli täynnä. Takaisin hostelliin pikku lepotauolle, suunnittelemaan huomista ja paluu kaupungille.
Hostel, ja ilmeisesti koko maa, on varaustettu niin pienillä paskaputkilla, että vessanpönttöön ei missään nimessä saa laittaa mitään paperia – ei mitään paperia. Aina kun allekirjoittanut käy vessassa pitää hokea itselleen “paperi menee viereiseen roskiin, älä vaan tiputa sitä pönttöön, älä tiputa sitä pönttöön.” Ne menee todella helposti tukkoon, kuten yksi vessoista iltapäivällä jo todisti.
Illan maaliksi Krista oli valinnut baarin/ravintolan. Juha tiesi vain osoitteen ja toimi suunnistajana. Mesta sijaitsi Ibanemalla me Lemessä, eli 50 minuutin kävely. Kortteli ennen paikkaa Krista kertoo että kyseessä on joku baari missä on brasilialaista underground musaa, että pitää katsoa sopiiko se meille… Paikka ilmeisesti aukesi juuri kun saavuimme sinne, sillä kun työstimme kadun ylitystä oli paikan ovi auennut. Kävelimme mustia tyhjiä rappusia ylös toiseen kerrokseen, paikka ei näyttänyt kutsuvata. Paikka oli myös tyhjä, joten lompsimme pois. Ilta meni Ipanemalla halpaa ravintolaa etsin – turha toivo – joten nälkäisinä päädyimme yhdelle niistä syömään ja juomaan Caipirinhat (hinta 12R). Syötyämme kävelimme takaisin hostelille rannan kautta sämpläten 7 realin Caipirinhaa. Maistui eriltä, mutta oli silti hyvää ja sisälsi alkoholia :). Matka hostelille vei Windson hotellin vessan kautta, mesta oli pakko testata 😉

Päivän kuvat

Luvassa on ehdottomasti matkan pelottavin vaihe. Riosta meitä on peloiteltu koko ajan, siellä ryöstetään sinut ennen kuin ehdit sitä edes huomata ja pahimmassa tapauksessa huomaat sen kun sinut ryöstetään (taskuvarkaat versus aseistetut varkaat). Jännityksen määrä on siis merkittävä.
Lähtö Chilestä oli jo hieman kivikkoinen, lento oli 50 minuuttia myöhässä, mutta tämän me tiesimme jo etukäteen, sillä Kata oli tehnyt check-in verkon yli ja jo siinä kohtaa saimme tietää lennon siirtyneen hieman. Lento itseasiassa myöhästyi paaaljon enemmän, sillä pari riviä meistä taaksepäin ollut vanhempi mies sai jonkinlaisen sairaskohtauksen. Minun viimevilaisussa hän heilautti kättä ja sanoi että “nada, nada”. Joitakin hetkiä myöhemmin moni pää oli kääntynyt taaksepäin, hiljainen härdelli oli käynnissä ja ilmeisesti tajutonta, mutta varmasti velttoa miestä koitettiin saada pienestä koneesta pois. Kapteenikin kertoi viivästyksestä, mutta mielestäni vasta sen jälkeen kun mies oli saatu ulos koneesta. Ilmaan ja matkaan! Lennon nousu ja lasku oli kumpikin ihanan epävakaita ja kohdemaan jännitys vain kasvoi :).
Perillä lentokentällä teimme perusjärjestelyt. Rahaa, SIM-kortti, ruokaa. Rahaa – helppo homma, SIM-kortti – runsaasti kiertelyä ja lopulta Chilestä tuttu virsi “SIM-kortit loppu”. Ruuan hankkiminen oli erikoinen temppu. Iso food court, johon mennään istumaan ja tarjoilija tulee noutamaan tilauksen. Järjettömän hidas tuo järjestely, mutta salaatit tuli ja matkustajat olivat täynnä ruokaa. Juha suunnistusvastuussa, joten ulos ja koska näytimme kovin turistimaiselta useampi taximies lähti lähestymään. Kovaäänisin ja röyhkein sain asiakkaat tällä kertaa. Taxi täytti Juhan vaatimukset, eli oli tunnistettavissa oleva taksi, samanlaisia oli tusina, mutta röyhkeys oli iso miinus kanssamatkustajalle :). Taximatka hostellille oli jännittävä, luotto Juhan “valitsemaan” taksiin heikko ja luotto Juhan navigointiin heikko – vaan perille päästiin.
Hostelli on sitten ISON mäen päällä. Tänne tullaan moottoripyörätaxipisteen (?) ohi, eli paljon moottoripyöriä ja epäilyttäviä miehiä, alue ei ole se kiiltävin jnpp. Koska meitä on peloiteltu ja pohjustettu niin paljon, paikka näytti öiseen aikaan varmasti 2-5 kertaa pelottavammalta kuin se oikeasti on. Hostellin yörespa ei sitten puhu englantia, joten säädön ja väsymyksen jälkeen päädyimme yhteistilaan nukkumaan varaamamme privaattihuoneen sijaan. Aamulla tulee henkilö joka osaa englantia, joten otimme sen mitä saimme sille yölle.
Tähän mennessä pelottavin matka, mutta se pelottavuus johtui vain siitä loputtomasta varoittelusta jota olemme saaneet. Kolmen neljän päivän kuluttua tiedämme paremmin, kun olemme sinut maan kanssa ja kun olemme liikkuneet päiväaikaan ulkona.

Päivän päätavoite oli vaeltaa vuoristossa, sitä kun näkyy horisontissa jatkuvasti. Teimme jotain poikkeuksellista ja laitoimme herätyskellon soimaan kello 07.00 aamulla. Aamu oli raskas, mutta tehtävissä. Pakkasimme kaikki kamamme, valmistauduimme jättämään hostellin ja maksamaan huoneemme. Respa ei ollut vielä herännyt, joten jätimme lapun että palaamme iltapäivällä noutamaan reput, pyykit sekä passit ja maksamaan laskumme.
Lähtömme oli löysää, mutta tehokkainta tähän mennessä :). NYT pääsimme koittamaan mitä metron ruuhka-aika tarkoittaa. Ihmiset tunkeutuvat metroon, sen minkä mahtuvat ja loput jäävät odottamaan seuraavaa. Me tunkeuduimme neljänteen metroon joka ohi meni. Ekan kaksi pysäkkiä oli hankala hengittää, sillä ihmismassan puristus oli niin kova. Siitä eteenpäin homma helpotti ja parin pysäkin jälkeen se oli vain “täynnä”. Metrokokemuksen jälkeen oli pakko saada aamiaista. Tämän maan liikkeet aukeaa hieman myöhemmin kuin meidän tai jenkkilän, joten tuohon aikaan ja sielläpäin missä me olimme oli vain huonoja vaihtoehtoja tarjolla Juhan aamiaisen suhteen. Huoltsikalle syömään teollinen empalada (tai jotain sinnepäin) ja vielä teollisempi yksinkertainen burger, kahvi oli karseaa mutta kahvia.
Bussilla eteenpäin kohti vuorta ja sen jälkeen mahtavan mittainen kävely, sillä Googlen kartassa oli virhe. Kartan katunumero 2583 täsmäsi todellisuuden numeroon 783. Sitten alkoi lämmittelevä cityvaellus hintavien asuinalueiden muureja katsellen. Lopulta, uskon jo käydessä vähiin, löysimme oikean paikan. Ilmoittauduimme omatoimiseen vaellukseen ja saimme kuulla että haluamamme reitin toinen puoli oli pois pelistä. Joen ylittämiseen tarvittava silta oli hajonnut. Pitää palata takaisin samaa reittiä mitä tulikin. Vaeltamaan tänne oli tultu, kellokin oli jo 10.30, joten matkaan mars!
Vuorilta kun näkee Santiagon iskee kaksi asiaa silmään, 1) se on tolkuttoman iso 2) ilmansaasteet ovat hirveät. Kameran kuvat eivät tee oikeutta sille mustalle pilvelle jonka näimme keskustan yllä  eikä sille harmaalle saastalle joka näkyy koko kaupungin yllä. Ei ihme että lenkkeily yskittää. Vaellusreitin nousukohtiin ei suotta oltu rakennettu askelia, nousu oli jyrkkää polkua. Korjataan sen verta, että oli siellä askelia, mutta ne olivat kohdissa joista niitä ei niin tarvinnut ja siinäkin vain muutama. Reitti oli upeaa kävelyä vuoren reunaa ylös ja alas, näkymät alas olivat mahtavat ja ilmakin oli puhtaampaa täällä. Ei nyt mennä sanomaan että puhdasta, kun kerran ollaan kotoisin paikasta, jossa se oikeasti on puhdasta. Grand Canyon pilaa kaikki muut solat, mutta oli tämä silti aika mahtava :). Kääntöpisteellä oli pieni putous, jonka ääreen oli pakko mennä koittamaan veden kylmyyttä. Kristan kenkinä näillä osuuksilla on five fingers “kengät”, tuttavallisesti kutsuttuna räpylät. Räpylöiden pito hienossa hiekassa on hyvin hyvin huono. Putoukselle piti laskeutua hyvin jyrkkää ja mutkimasta hienohiekkaista mäkeä pitkin. Tämä tapahtui perslaskulla ja “rapukävelyllä”, suunnattoman jännityksen avustuksella. Jännitys oli vaivan arvoinen, putous oli pieni mutta kiva ja vesi hyvin hyvin kylmää.
Palattuamme hostelille juttelimme Jasonin kanssa Suomesta ja yritimme maksaa laskumme. Vain käteinen käy, joten Juha juoksemaan. Lähin pankki oli tilapäisesti poissa toiminnasta, aamulla se vielä toimi, lähin iso kauppa – kaikki automaatit rikki. “The chilean way”, Katan kaverit kertoivat – helpon asian tekemistä vaikeaksi. Metroasemalta löytyi automaatti ja rahat saatiin maksettua.
Illan ohjelmaksi Krista halusi käynnin kadulla, jossa on 30 käytetyn vaatteen kauppaa. Sinne siis kävellen, koska tänään oli vasta kävelty 28000 askelta. Keskiverto miehen mielestä vaateshoppailu on tylsää ja päämäärätöntä. Juha ei tässä näkemyksessä ole poikkeus, mutta kuinka turhaa on olla vaatekaupoissa mistä ei aiota mitään ottaa mukaan? – Määrättömän, määrättömän turhaa. Tämä viesti välittyi myös toiselle osapuolelle jo neljännen liikkeen kohdalla. Pakollisen shoppailun jälkeen oli Juhan vuoro ottaa ohjaat käteen. Kohti tiputettua “suomalaista” kahvia siis. Starbucksissa on pakko olla tiputettua kahvia. Sieltä löytyikin, mutta se oli tehty espressojauhatuksella ja maistui melko karmealta. Reissunoottina, kahvin aiheuttamaan irvistystä vähentää vain sääret. Hyväksy että kahvi on pahaa täällä, koita nauttia sen sijaan tarjoilusta.
Myöhäisillan ohjelmassa oli _kävely_ hostelille ottamaan reput niskaan, sieltä _kävely_ Katan ystävien luo viimeiseksi yöksi. Juhan jalat alkoivat olemaan osoittamaan lievää väsymystä kun askelmittari näytti yli 44000 askelta, jotka koostuvat vuorella ylös-alas kävelystä, pankkiautomaattijuoksemisesta ja ennen kaikkea tarpeettomasta shoppailusta. Iltaan kuului vielä aterointi ja jutustelu aina yhteentoista saakka illalla, aamulla herätys on aikaisin kuntoilemaan ja matkaan.

Päivän kuvat

Päivä on mennyt nukkuen kohtuullisesti, selvittäen Rioa sekä maanantain vaellusreissua, harjoitellen Magaa uima-altaassa ja syöden sushia ravintolassa. Ravintolat eivät kirjojen mukaan ole sunnuntaina auki, me olemme eri mieltä. Ilta on mennyt edellisen päivän viinitilan ostoksia nauttien.

Päivän päämaali oli viinitila Undurraga (ehkä 🙂 ). Aamulla ystävälliset hostellin työntekijät työstivät meille varauksen tähän paikkaan. Eräs aikaisempi hostelin asiakas oli kirjoittanut askelkohtaiset ohjeet miten tuonne päästään, eli mikä metro, mikä bussiasema, mikä bussi ja minnepäin halutaan mennä. Ohjeistus sanoi, että bussi pyssää tasan viinitilan kohdalla.  Aamutuimaan Juhan prepaidin data loppui kesken, annetut apinaohjeet eivät toimineet, joten päivän ensimmäinen homma oli saada Juhan puolet aivoista takaisin linjoille. Puhelu Katalle, lähimpään kauppaan ja rahan lataus. Lataus onnistui, vaan data ei kulje. Soitto takaisin Katalle, puhelin Katan päässä paikalliselle ja selviää että hommassa on pieni viive. Odottakaa pari tuntia. “Sokkona” matkaan siis, meillä on ilmaiskartta ja ohjeet miten päästä viinitilalle. Matkaan kuluu tunti kuulemma, varasimme kolme. Siihen kului 2,5 kokonaisuudessaan. Mitä ohjeistus ei sanonut on että bussikuskilta pitää ihan erikseen pyytää oikealla hetkellä pyssäämään tai bussi menee ohi niin että heilahtaa. Onneksemme bussissa oli paikallisia, jotka iski hieman keskustelua Kristan kanssa ja taktisesti ääneen luettu viinitilan nimi sai heidät kertomaan meille että meidän pitää mennä NYT, NYT kertomaan kuskille että hän pysähtyy. Tämä bussin takapäästä saakka käytävällä seisovien ohi puristautumista eteen ja kertomaan että STOOOOOP. Olimme juuri ajoissa, olimme tasan viinitilan kohdalla. Ulos, syömään ja tilalle kello oli jo 15.15.
Kierros tilalla oli hauska ja informatiivinen, lopuksi pääsimme maistamaan vähän neljää eri viiniä, joista päädyimme ostamaan kaksi. Yhden tuliaiseksi illan juhliin, jotka olivat Katan läksijäiset ja yhden nautittavaksi omassa rauhassa. Kierroksesta jäi käteen myös 2 kappaletta viinilaseja. Juha näkee tässä haasteen, pelkkä selkäreppu johon lasit eivät mahdu, 3 lentoa… Todennäköisesti lasit jäävät hostelille.
Takaisin pääsy vaati bussin pysäyttämistä kuin taksin. Niin nämä vihreät bussit ilmeisesti toimii. Heilautat tassua tien vieressä ja ne pysähtyy, pysäkkiä ei tarvita. Toinen pysäyttämämme bussi tarjosi kyydin takaisin Santiagoon. Santiagossa menimme Entelin pisteelle vääntämään datan kuntoon Juhan luuriin. Neljästä myyjästä kukaan ei puhu englantia, luuri on tuntematon ja meininkin on ammattitaidotonta. SIM-kortti sai valohoitoa neljästi, VPN koitettiin konfiguroida kolmesti, joka kerta Juha esti sen ja näytti missä on APN konfiguraatio. Lopulta kun luuri vihdoin näytti selaimella oikean sivun (tätä ei ollut aikaisemmin tullut) myyjä höpisi espanjaksi että jotain on pielessä jossain muualla kuin luurissa, luuri on OK. “No shit, dear Watson” -ajatus kävi Juhan päässä. Tämän jälkeen poistuimme liikkeestä.
Selaimessa näkyvä portaali oli täysin espanjaksi, mutta lopulta tuli painettua acceptar tms nappia, jonka jälkeen netti pelitti! WOOHOO, olin ostanut 500$ paikallista valuuttaa 7 megaa nettiyhteyttä. Tämän avulla pystyimme suunnistamaan illan bileisiin, jossa tulkin avulla saimme ostettua 120 megaa nettiä lisää! Nyt homma pelittää taas. Ilta oli mukavaa jutustelua Katan paikallisten ystävien kesken paikallisia napoja ja juomia syöden, sekä Katan tekemää kakkua maistelen.  

Päivän kuvat

Chile on viileä maa tähän aikaan vuodesta, iltaisin lämpötila laskee 10 asteeseen ja päivin se saattaa nousta 20-25 asteeseen. Saapumispäivämme oli tosi lämmin, mutta sen jälkeen täällä on ollut viileää. Huoneissa/taloissa ei tietenkään ole minkäänlaista eristystä ja meidän tapauksessa vessassa on suora ulkoilmayhteys, ikkuna ei mene kokonaan kiinni tai kuten tässä jälkimmäisessä se on sellainen muoviräppänä mikä ei ole tiivistä nähnytkään. Ehkä tästä johtuen vietämme aamuisin paljon aikaa lämpimien peittojen alla ennen kuin lähdemme päivän toimiin.
Aamulenkki osoittautui karmeaksi. Kyseessä oli pilvinen/sumuinen/savusumuinen päivä. Ehkä 10 minuuttia sisään lenkkiin Krista alkaa yskimään aina välillä, vartti sisään ja Juhakin yskii, loppuosa lenkistä käveltiin. Ilmansaaste on niin paha, että kurkku karheutuu, Juhan tapauksessa keuhkoja hieman polttaa ja kumpaakin yskittää. Nyt tiedämme että sumuisina päivinä lenkki kannattaa jättää väliin.
Päivän päätavoitteena on Isla Negra, Palbo Nerudan yksi kodeista toisessa kaupungissa. Kata on ystävällisesti varannut meille kierrosajan klo 14.40. Krista näkökulma oli, että se on liian aikaisin ja Juhan näkökulma oli että se on just hyvä, ei me niin hitaita aamulla olla lähtemään. 14.30 aikaan bussissa Juha otti yhteyttä Kataan: “Krista oli oikeassa, voitko siirtää meidän kierroksen alkua tunnilla….”. Päästyämme perille ostimme jotain lihataskuja ruuaksi ja söimme me ne kadulla. Kaksi koiraa tuli kerjäämään ruokaa. Näistä toinen kerjäsi edessä törkeästi ja toinen siististi. Juha nakkasi pienen palan toiselle koiralle, sille joka siististi kerjäsi selän takana poissa silmistä. Tästä etutassuaan varovasta karvakasasta saimme näin matkakumppanin aina museolle saakka. Kaksi tuntia myöhemmin museolta poistuttaessa koira oli yhä samassa paikassa ja lähti seuraamaan meitä vielä pienen hetken.
Nerudan talo oli mielenkiintoinen, mutta penteeen kylmä :-). Se oli meren rannalla ja tänään oli viileä, viileä päivä. Kierroksen tehtyämme menimme museon kahvilaan takkatulen viereen juomaan kahvia ja teetä sekä lukemaan Chilen ja Nerudan historiasta. Lämmittyämme kiersimme vielä pienen hetken taloa ympäri, sillä sisälle ei uudestaan saanut mennä. Yksi kierros, yksi maksu. Outoa.
Olemme uineet tyynessä valtameressä Australian puolella, mutta emme ole dipanneet itseämme tälle puolen tätä pikku lampea. Nyt tuli mahdollisuus kastaa varpaat tällekin puolelle tyyntä valtamerta, joten näin teimme. Vesi oli kylmää :), siksi uiminen jäi väliin.
Bussimatka takaisin vei merkittävästi kauemmin, jonka seurauksena olimme yhdeksän jälkeen illalla huoneessamme. Ilta meni näppärästi kaasulämmittimen lämmittämänä ja espanjankielisiä kanavia katsoen..

Päivän kuvat