Keskiviikkona alkoi pitkä paluu takaisin Suomeen. Jokainen lento on yölento, joten keskiviikko ja torstai päivä ovat käytettävissä. Keskiviikon päänähtävyydeksi valittiin Favela, slummi, se paikka minne ei saanut mennä (ilman hyvää opasta). Sitten hajaannumme kahtia, Leivot omalla vapaalla tyylillä takaisin ja Kata omalla. Meillä on New Yorkissa torstaipäivässä muutama tunti raakaa Nykiaikaa.
Favelakierros oli ostettu opaskierros. Meille annettiin sopivasti varoituksia ja meidät jätettiin Favelan yläpäähän autolla, josta kävelimme pari tuntia alas läpi slummin. Paikan tason ja tunnelman asetti kohdalleen “jalkakäytävällä” oleva kuollut rotta ja neuvo siitä että älkää kuvatko ihmisiä, kuvaan saattaa joutua väärä mies ja sitten ei hyvä heilu. Kadut/jalkakäytävät/polut olivat hädin tuskin kahden rinnain seisovan henkilön levyisiä, ah nii likaisia ja paskan hajuisia. Slumissa on sähköt ja juomavedet lähes jokaisella, mutta viemäröinti puuttuu. Elämä siellä on rajua, etenkin huonommilla alakerroksilla tai mäen alapäässä asuvilla. Tältä reissulta sai hyvän perspektiivin siihen kuinka lähtöpaikka vaikuttaa ankarasti siihen mitä käytännön mahdollisuuksia elämässä on. Slummeista löytyi taidegalleria, musiikkiesitys, leipomo, epämääräinen baari/huumemesta (emme pysähtyneet), vapaaehtoisvoimin ja lahjoituksilla toimiva päiväkoti sekä kuollut kissa likaisessa ojassa.
Slummien jälkeen otimme kamat hostellilta ja lähdimme Copacabana linnakkeelle kunnon iltapäiväteelle. Nautimme kelistä, maisemista, hemmetinmoisesta määrästä leivonnaisia ja kahvia, sitten viimeiset Caipirinhat rannalla ja matka kentälle. Lentokentällä jakauduimme omille lentoyhtiöillemme ja matkaan mars mars.
Torstaina New Yorkissa oli yksi täpinöissä oleva mies ja yksi vähemmän kaupungista innostunut nainen. Aamiainen Big Daddyssä, missä Juha söi aamiaisen melkein joka aamu Nykissä ollessaan. Sieltä Juhan metrosuunnistusvirheillä Museum of Natural historyyn tekemään Night at the museum-leffakierros – katsoimme leffan viime yön koneessa. Aika meni niukille, mutta kierros ehdittiin tekemään ja useita minuutteja jäi tuliaisshoppailulle. Sitten pikapikaa lentokentälle, jossa pääsimme jonottamaan tähän mennessä pisimmässä jonossa: 1.5 tuntia jotta pääsimme turvatarkastuksesta läpi.
Ja niin alkoi viimeinen yölento takaisin Suomeen. Pitkä reissu on päässyt loppuun – kaikki pääsi onnellisesti kotiin.

Viimeiset kuvat

Aamu oli upea, joten Krista lähti rannalle paahtumaan puoleksitoistatunniksi. Sillä välin Juha ja Kata heräili aamiaisen äärellä. Kyseessä ei ollut kovin aikaien aamiainen :). Hostelissa on papukaija ja kissa. Koko ajan Juhalla on ollut sellainen fiilis että papukaija on paha, kissä hyvä. Tänään papukaija paljasti todelliset höyhenensä. Se hyökkäsi yhden työntekijän kimppuun. Kiljuntaa ja siipien räpistelyä seurasi. Omistaja tuli pelastamaan papukaijan ja selvittämään mitä tapahtui. Kaikki se tapahtui kielellä, jota emme ymmärrä, joten hyökkäyksen syy pitää päätelä. Syy selvästi on että papukaija on aidosti pahansuopa ja ilkeä pieni eläin, joka hyökkäsi ilman mitään parempaa syytä kuin ilkeys. Se on yksinkertaisin ja loogisin selitys hyökkäykselle.
Päivän päätavoitteena oli toimintapuisto ja varasuunnitelmana kukkatarha. Koska internet ei enää tahtonut toimia Juhan luurissa, annettiin suunnistusvastuu naisille ja perskartoille. Noin kahdentoistamaissa lähdettiin liikkeelle. Viimeinen google maps vilaisu kertoo että kävellen aikaa menee vähän yli tunti.
Metro nopeuttaa hommaa selvästi ja koska metrossa ei tarvi arpoa milloin noustaan pois, valitsimme metron kulkuvälineeksi vaikka sen lisäksi pitää kävellä runsaasti. Matka on 2 pysäkkiä eteenpäin, joten metrossa ei tarvi kauaa kykkiä. Metrot maailmassa toimii niin että yksi väylä menee toiseen suuntaan ja toinen toiseen suuntaan. Valitettavasti Rio on oma planeettansa. Heti seuraavalla asemalla metro lähti takaisin, teimme yhden aseman kierroksen. Hieman hämmentyneenä kiersimme takaisin oikealle puolelle metroa ja odotimme pitkän seuraavaa. Nousimme pois seuraavalla asemalla, seurasimme kylttejä ja kiersimme toiselle radalle, sille mikä menee takaisin. Se matkasi sen seuraavan pysäkin verran eteenpäin ja sitten varmaan menee takaisin edelliselle, sillä jäimme pois viimeisellä toimivalla asemalla…
Perinteinen kartta suunnistus, sekä random bussi vei meidät Ipanemalle, josta juostiin takaisin metroasemalle päin. Tästä eteenpäin suunnistus meni hieman paremmin, mutta ei kauheasti. Laguuni löytyi, henkilöstö oli nälkäinen, harva paikka oli auki. Löysimme yhden paikan joka oli auki, joten sieltä tilattiin pitsat – mitä ei juuri nyt voinut saada, joten vaihdoimme tilauksen erinäisiin fisuruokiin. Syötyämme jatkoimme matkaa laguunan reunaa pitkin eteenpäin, mikä oli taas väärin. Takaisin runsaasti, jo ruokapaikka oli ohi maalin, ja lopulta löysimme puiston. Puisto oli 2 työntekijää vaille autio ja paketissa. Päivän radat oli kiinni, kellohan oli jo neljä. Pääsimme kuitenkin vaeltelmaan luonnonpuistossa, vaikka radat jäivät väliin. Puiston huipulta näimme kukkapuiston, joka oli toisella puolen laguunia. Yhteispäätöksellä jätimme senkin väliin, liian kaukana. Siirryimme rannalle kastelemaan jalat auringon laskiessa. Rannalta sisälle katselemaan Leblonin liikkeitä ja ottamaan yhdet juotavat jossain ravintolassa. Illan show tuli kun naisten happy hourilla tilaamat Caipivodkat eivät menneetkään niin kuin he ajattelivat. Kaksi yhden hinnalla, tarkoitti että saat toisen ilmaiseksi, mutta se on henkilökohtainen juttu – tämä ei uponnut naisille. Kata puhui espanjaa, tarjoilijat portugalia ja väänsivät asiaa useita minuutteja, useita minuutteja. Lopputulos oli se mitä tytöt halusivat, Caipivodka puoleen hintaan per nenä.
Illan paluu hostellille meni Juhan navigoinnilla ja se oli tapahtumaköyhä paluumatka…

Päivän kuvat

Edessä oli kunnon sateinen aamu. Aamiaisella sai taas olla tarkkana ettei kastu. Aamulla säädimme varauksia keskiviikolle ja tiistaille, sekä paikan laskua. Kaikki tämä oli hurjasti tekemistä, joten osa tiimistä meni kielimuurin yli kiipeämisen jälkeen nukkumaan, osa jäi alas uutisia lukemaan. Alhaalla samassa huoneessa oli eräs ranskalainen nainen, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään yksin matkalla. Hän kysyi voisiko hän liittyä meidän seuraan ihmettelemään kaupunkia, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan. Näinollen maanantai-iltapäivän verran ryhmän koko oli 4 henkeä. Keskustan reissu ei ollut erityisen hyvin suunniteltu, tarkoitus oli mennä sinne, syödä, katsoa peri etukäteen selvitettyä rakennusta ja sitten bongata lisää. Syöminen ei onnistunut suunnitellussa paikassa, etukäteen bongatut rakennukset oli nopeasti katsottu. Yksi uskomattoman ruma kirkko ja pari modernia rakennusta. Tänään datayhteydet eivät vain auenneet, joten menimme perstaskusta vedettyjen karttojen voimalla, tuttavallisesti perskartta. Näimme useita korkeita rakennuksia sekä yhden surullisen puiston. Sitten matkattiin kohti Santa Teresaa hullujen portaiden kautta. Santa Teresa osoittautui huonoksi nähtävyydeksi sielläpäin missä me olimme. Samalla keli muuttui synkästä taivaasta kevyeksi vesisateeksi. Luurin karttadatan avulla suunnistimme alueelta ulos ja menimme jonnekin kahville :). Kahvin jälkeen metrolla takaisin – pitää sekin kulkuneuvo koittaa joka kaupungissa, missä se on mahdollista. Illan suunnitelmaksi muodostui naiset hummerille, Juha Bobin burgerille ja sitten sambaa keskustassa. Sitä ennen kuintenkin pienet tirsat hostellilla ja vähän hostellin baarin happy hourista vauhtia.
Happy houria ei ensin ollut, baari on kiinni oli viesti. Baarin pitäisi olla auki 19-23 ja happy hour 19-20, joka päivä. Kellokin oli vielä 20 vaille kahdeksan. Mies kuitenkin suostui tekemään parit Caipirinhat naisille ja myymään oluen miehelle, mutta iloista tuntia ei ole. Sitten jostain tuli neljän lisäCaipirinhan tilaus ja eräs toinen matkustaja väänsi miehen paikallisella kielellä että nyt on iloinen tunti. Lopputulos oli lisää Caipirinhoja, satunnaista käteisen siirtoa, enemmän Caipirinhoja. Naiset päättivät poistua hummerille parin jälkeen ja Juha jäi työstämään Caipirinhaa. Nyt kun hostellin mies oli päässyt tekemisen vauhtiin Caipirinhan pinta ei lähestynyt lasin pohjaa, ei sitten millään ja yrittämisestä se ei ollut kiinni. Puoli kymmenen aikaan Juhalle tulee burgertarve. Tässä kohtaa naiset ovat olleet tuntemattoman määrän aikaa syömässä. Avainta ei ole hostellilla vaikka naisten kanssa nimenomaan sovittiin että se jätetään hostellin miehelle… Ylös, alas ja naisten ravintolaan kertomaan että vasta nyt lähdetään burgeria hakemaan ja että mitään ei ole mukana, kun kaikki on lukitussa huoneessa. Ravintolassa selvisi että avain on Juhan taskussa… Avain vaihtoi omistajaa naisille ja mies lähti juoksemaan Riion yöhön burgeria metsästämään. Leivojen konsensus oli että Bob’s burger oli lähellä Copacabana palace -hotellia, jonne on vain 1.6 kilometriä matkaa. Todellisuus oli toinen. Se oli lähempänä Copacabana linnaketta, eli etäisyys oli noi 3.5 kilometriä. Juosten sinne, uskon melkein loppuessa kesken. Burger oli keskiverto, pihvit huonot, sämpylä ja pekoni hyvä. Tämä sämpylä yhdistettynä jenkkipihveihin olisi suomalainen burgeri. Juosten takaisin naisten ravintolalle ja suureksi ihmetykseksi naiset yhä kikattivat samassa ravintolassa melkein tuntia myöhemmin. Ryhmän alkoholipitoisuus oli sillä tasolla että yhteispäätöksellä samba jätettiin väliin ja bileet päätettiin siirtää hostellille, jossa juodaan vielä pari. Juha mototaxiin, eli prätkällä mäki ylös ja äkkiä pari minuuttia ennen baarin kiinnimenoa tilaamaan lisää Caipirinhoja. Valitettavasti baarimikko oli käyttänyt kaikki viinat ja Caipirinhoja ei enää ollut saatavilla. Loppuilta meni siis kuivinsuin muiden hostellin vieraiden kanssa jutellen. Huomenna on päivä aurinkoinen taas. 🙂

Päivän kuvat

Vihdoin! Kauan odotettu aurinkoinen päivä tuli. Riio näyttää erilaiselta auringossa, paaaljon elävämmältä. Otimme hitaan lähdön hostellilta, paahduimme jo hieman hostellin aamiaisella ulkoilmassa. Se riitti kertomaan kuinka voimakas tuo aurinko on. Rantaan “apteekin” kautta. 50 suojakerroin riittää varmasti kalpeille suomalaisille. Matkalla rannalle otimme juotavat, tytöille kookospähkinat, Juhalle olut. Peffat hiekkaan, aurinkorasvat ruhoon ja pyyhkeelle makaamaan. Kevyt tuuli piti huolen siitä että auringonotto ei edes hiostanut, vaan oli mukavan lämmintä. Meri piti testata myös, joten kukin kävi vuorollaan kastautumassa meressä. Naiset hieman, Juha kunnolla uimassa ja taistelemassa aalloissa. Itseasiassa tuli melkein liian paljon oltua aalloissa, sillä pois pääseminen osoittautui perkeleenmoiseksi työksi, meri veti pari kertaa takaisin. Hengästyneenä jatkettiin auringonottoa vielä ehkä tunti.
Rannan jälkeen tavoitteena oli nähdä Sugar loaf hill. Kyseessä on kaksi isoa vuorta, joista ekaan voi kiivetä, mutta kumpaankin pääsee vaijerivaunulla. Halusimme hieman kiipeilyä ja meininkiä, joten ekan vuori kiivettiin ylös. Meille oli kerrottu että siellä on mahdollista nähdä apinoita ja että kävely on helppo asvalttireitti. Asvalttireitillä näimme apinoita! Ne on sööttejä kuin mikä! Lutuinen naama, ihana häntä. Asvalttitie vaan ei vienyt ylös, se vei vuoren viertä pitkin umpikujaan. Meillä oli kestänyt kauan saapua paikalle ja ylösmenoreitin löytämisessä kesti toinen hyvä hetki, joten viidakossa alkoi hämärtää, sillä auringo oli laskemassa. Pääsimme ylös ennen kuin oli pimeää ja pääsimme ihastelemaan Rioa pimeässä. Näkymät olivat upeat, todella upeat. Päätimme jättää Sugaf loafille menemisen väliin pimeässä. Emme näkisi sieltä mitään uutta. Otimme teetä ja kaakaota, odotimme että kello menee yli seitsemän, sillä seitsemän jälkeen pääsee ilmaiseksi vaijerivaunulla alas. Viidakkoreitti olisi ollut ihan mahdoton.
Illallallisella alkoi näkyä ja tuntua rasvausvirheet. Erinäisiä kohtia oli jäänyt rasvaamatta ja näemmä Juhan selkä olisi pitänyt rasvata toistamiseen. Onneksi aurinkoisia päiviä ei ole enempää luvassa ;). Illallisen jälkeen olikin aika palata hostellille palamia nuolemaan, huomenna illalla sambaa.

Päivän kuvat

Päivän ehdoton kohokohta oli Katan liittäminen Riojoukkoon :), mutta se oli vain yksi monesta tapahtumasta päivässä.
Aamulla tehtiin etäisyysarvion jälkeen päätös kävellä Lemestä Copacabanan päähän, perustelu oli että bussilla menee yhtä kauan. Bussilla ei mene yhtä kauan, mutta tälläiset päätökset katsotaan läpi, jotta voi oppia. Yli tuntia myöhemmin saimme kengät korjattuna pihalle. Kristan räpylät herättivät kiinnostusta ja hymyä myös tässä suutarissa. Ne “kengät” keräävät katseita ja aiheuttavat hymyä ihan minne vaan me mennään.
Tavoitteenamme oli metsästää paikallinen markkina. Se vaihtaa paikkaa joka viikonpäivä eri kaupungin osaan ja on auki vain 7-14. Olimme etukäteen saaneet tiedon missä se on lauantaina, joten sen löytäminen oli kohtuullisen helppoa. Tällä kertaa käytimme bussia, sillä se markkina-alue oli Copacabanan Lemen päässä ja “hieman” sisämaahan päin – bussilla pääsee nopeammin kuin kävellen ;). Söimme jotain jännää paikallista kamaa, jota ostettiin markkinoilta. Toinen oli hyvää, toinen ei. Kuvassa näkyvä oli se huono versio ja ilme on hetkeä ennen maistamista :). Kaikenkaikkiaan ruuan suhteen kohtuullinen onnistumisprosentti siis. Jälkiruokana tuore papaija ja vielä lopuksi sitä ekaa kamaa lisää, jotta vatsa täyttyy. Tämän jälkeen oli edessä Katan nouto ja paluu hostellille torkuille, sillä edessä oli öinen käynti Lapassa – bilemestoilla.
Illan ohjelma aloitettiin menemällä ravintolaan, joka oli tuossa viereisessä favelassa, bosnialaisten kanssa. He olivat kuulleet paikasta toisilta reissaajilta, se on kuulemma loistava ja paikallista ruokaa. Sinne siis! Paikka oli lähellä meitä, joten emme olleet sen enempää favelassa kuin aikaisemminkaan. Ravintola on useiden eri oppaiden mukaan paras ja se on eniten palkittu favela ravintola, siitä on ollut artikkeli jopa New York Timessä. Söimme siellä jotain ihmeellistä meriruokajuttua sormin, ilman lautasia. Caipirinhat oli vahvoja, kirpeitä, eikä riittävän makeita. Syötyämme murkinat palasimme hotellille tiputtamaan pois kamerat, kännykät ja jätimme taskuihin vain henkkarit ja rahaa. Iltakeikka Lemeen voi alkaa.
Lemessä on käytännössä yksi katu, jonka varrella on paaaljon erilaisia ravintoloita. Siellä on perusbaari, eli perse alas juoma naaman eteen, siellä on livemusabaaria, jossa voi nähdä tanssia ja sitten on niitä meille tuttuja tanssibaareja – modernia poppia ja kännisiä nuoria. Käveltyämme ja ihmeteltyämme baareja jonkin verran me menimme tyypin 2 ravintolaan istumaan ja juomaan yhdet. Kyseisen paikan Caipirinha oli yksi parhaista tähän mennessä, ellei paras. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa etsien katuruokaa Kristalle ja poistuimme väsyneinä paikalta jälkeen keskiyön. Paikka oli mielenkiintoinen, mutta ei sitä mitä me etsimme. Me etsimme minikarnevaalia, emme massiivista juottolaa, joka tuo katu käytännössä oli. Ihmiset ostavat juotavat baarista, tai kantavat mukana ja kävelevät baarista toiseen tai seisovat kadulla juomassa. Jokainen livemusalla varustettu baari vaatii sisäänpääsymaksun, samoin yökerhot. Ensiyönä jotain sambamaisempaa.

Päivän kuvat

Olimme eilen kuulleet että tänään sataa. Ikkunasta ulos katsomalla pystyimme helposti vahvistamaan väittämän – sataa ja kunnolla. Niinpä otimme rauhallisen ja hitaan aamiaisen sekä surffasimme nettiä. Krista selvitti mitä tehdä Riossa sateella. Suunnitelmaksi muodostui meneminen Copacabanan linnakkeelle, syödä siellä upea “myöhäinen aamiainen” tai mahtava “iltapäivä tee”, kumpikin on iso setti leivoksia, leipää, mehua, kahvia, teetä, jugurttia – kaikenlaista makeaa ja terveellistä, sitten illaksi hevosia katsomaan radalle.
Matkalla bussipysäkille pääsimme näkemään operaatio veden harjauksen. Useita henkilöitä harjasi vettä johonkin suuntaan kadulta. Ei sillä, me teemme samaa, mutta talvella. Bussiin ei tässä maassa mennä pummilla. Mahtavan kokoinen pyöröjutska estää sisään pääsyn, jopa maksaneelta matkustajalta :). Ainut kenellä oli ongelmia sisäänpääsyssä oli Juha, notta vika voi olla myös käyttäjässä.
Linnakkeen ravintolassa edessä oli pieni pettymys: aamiaista eikä iltapäivä teetä juuri sillä hetkellä tarjoiltu. Iltapäivä teetä aletaan myymään vasta klo 16 ja aamiaisen myynti lakkasi klo 12. Niinpä otimme pientä purtavaa ja juotavaa, varasimme itsellemme pöydän klo 16.30 ja lähdimme kiertämään linnakkeen museoita. Museoissa kaikki teksti oli portugaliksi, joten aikaa ei kulunut kovin paljoa tekstejä lukiessa. Ovelta sai A4:n per kerros, joka kertoi kerroksen pääteemasta ja historiasta jonkin verran. Se ei kuitenkaan mahdottoman paljoa kertonut tai mielenkiintoa ylläpitänyt :). Nettiesite kertoi mielenkiintoisista paikoista, joita voisi koluta, mutta me emme niitä löytäneet. Mitä me huomasimme on että Kristan toisen korkokengän korkolappu on poistunut kokonaan. Kenkä on pakko korjauttaa nopeasti. Onneksi sade oli loppunut jo matkalla linnakkeelle ja keli palasi takaisin pilviseen, lämpimään ja meille tuttuun Riokeliin. Niinpä söimme iltapäivä teemme ulkoilmassa ihaillen Copacabanaa ja selvittäen läheltä suutarin. Suutari ei pystynyt korjaamaan kenkiä samantein, ne saa huomenna klo 10. Koska Krista oli nyt paljain jaloin otimme taksin takaisin hostellille ja jätimme hevoset väliin
Hostellin baarissa on happy hour 19-20, joten tänään testasimme hostellin Caipirinhat. Yhden aikaan yöllä oli testaus tehty, muiden reissaajien kanssa oli juteltu, sambameininki oli käynnissä ja Krista uskaltautui kerran lattialle hetkeksi – valitettavasti kamera ja luuri oli huoneessa, joten todistusaineisto puuttuu.

Päivän kuvat

Päivän pääkohteena oli kaupunkikierros, 5 tuntia paikkojen ihmettelyä. Keli oli sumuinen ja lämmin, ihan aamulla aurinko vilahti ainakin kahdesti. Sumuisuus ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö täällä olisi tarvinnut aurinkolaseja. Sumu oli silmiä särkevää katsottavaa :).
Turneen mielenkiintoisimmat pysähdyspisteet oli Jeesus patsas, kuten blogin kuvasta näkee se oli silmiähivelevä näky, miniviidakossa kävely sekä hullut askeleet. Sumun vuoksi Jeesus patsaalta ei nähnyt mitään, ei edes patsasta. Meillä kuitenkin oli hauskaa. Tämä keli oli ilmeisesti parempi kuin eilinen sade tällä alueella, näin ainakin oppaan mukaan. Samaisen vuoren ympärillä on minisademetsä/viidakko missä kävimme myös kävelemässä. Sieltä löytyi pieni vesiputous, joka oli kaunista katseltavaa. Tätä putousta ei voi vertailla edelliseen näkemääni vesiputoukseen, se vaan ei ole reilua kummallekaan putoukselle… Santa Teresassa pysähdyimme kuvaamaan hieman lähellä olevaa favelaa eli slummia. Slummeihin ei pidä mennä missään nimessä. Hauska fakta: hostellimme on moisen vieressä, ihan vieressä, kenties entisessä favelan osassa. Täällä on jatkuvasti poliiseja ja olo on turvallinen, eli tämä mesta on nostamassa profiiliaan ja puhdistautumassa. Hullut askeleet oli kaunista katseltavaa ja kelikin suosi meitä, oli kirkasta. Pitkään kesti että löysimme askeleilta mitään suomalaista. Ruotsalaisen laatan kohdalla alkoi kansallisylpeys nostaa päätään – pakko täältä on suomalainenkin löytyä. Virolaisen laatan löytyessä Juha oli jo lievästi epätoivossa – ei voi olla ettei meiltä ole mitään, jos tolta rääpäleeltäkin täällä on jotain ja sitten se löytyi: “Tervetuloa” -laatta. Se oli koruton, mutta selvästi meidän – kelpaa! Juhan etsiessä sitä suomalaista laattaa, Krista onnistui löytämään rappusilta bosnialaiset! He olivat omatoimisella kävelyllä samoilla rappusilla.
Kaupunkireissulla saimme ohjeita missä liittyä illan katubileisiin. Täällä Riossa katubileet on to-su, perjantaina ne on kaikkialla (?) ja to,la,su pitää tietää minkä baarien lähellä nämä bileet ovat. Ajattelimme, että voisimme käydä moista vilaisemassa. Jotta virta riittää, ensin otetaan hotellilla torkut. Torkut venyivät piiitkiksi. Illan operaatio muutti muotoaan, ensin ruokaa, jotta tunnelma nousee, sitten pohditaan miten jatketaan. Ruokapaikaksi tuli satunnaiskohtaamisella Amazém do Leme. Ruoka oli hyvää, mutta ei kummoista. Päähuomiomme näissä mestoissa on muualla ;-). Team Caipirinha esittää:

Caipirinhojen arviointi
Hinta, sijainti, makutuomio
12.90, Cervejaria Devassa, limeä ja sokearia juuri oikeassa sekoituksessa, pirteä, hapan, virkistävä, makea, juuri oikein. Mittatikku muita varten.
7.00, Rantakoju Copacabana, viina ei ollut cachacaa, limeä vähän, sokearia kivasti. OK 7R juotava.
11.00, Amazém do Leme, liikaa limeä, hapan, hieman kitkerä, ehdottomasti huonoin tähän mennessä. 

Vatsa täynnä lähdimme etsimään jälkiruokaa ja tutkimaan meininkiä. Rantakadun ravintoloiden edessä hengailevissa massoissa olevat naiset olivat pukeutuneet niin että oli epävarmaa pitäisikö esittäytymisen sijaan kysyä hinnastoa jos heidän kanssa aloittaa keskustelun. Jätimme kaikki nämä paikat väliin ja jatkoimme jälkiruuan metsästämistä. Kun sopivaa ei löytynyt lähdimme palaamaan takaisinpäin toista katua pitkin. Kävelemme käsikädessä, kuten yleensä. Vastaan tulee lauma nuoria naisia joiden vaatetus on … rohkea. Meidät nähdessään heille tulee mahtava hymy naamalle ja bilemeininki päälle. Yksi tulee nopeasti kiinni Juhaan ja alkaa tanssimaan perse kiinni miehessä. Naisen kädet on liian nopeasti lantioilla taskujen kohdalla. Nopeasti irti Kristasta, sitten nopeasti tuupaten nainen irti, jonka jälkeen kyseinen ryhmä naisia jatkaa matkaa kadulla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitään ei tapahtunutkaan, Krista ei ehtinyt hommaa edes kunnolla tajuamaan ja vetoketjulliset taskut takasivat että sen sekunnin aikana ei mitään ehtinyt tapahtua. Ensimmäinen ryöstöyritys taisi juuri tapahtua. Jatkoimme matkaamme takaisin kohti hostellia jälkiruokaa etsien, mutta näemmä normaalit ruokalat ja kaupat menevät kiinni yhdeltätoista ja kello oli jo runsaasti ohi sen. Niinpä palasimme ilman jälkiruokaa hostelille nukkumaan. Ensi kerralla kun lähdemme katubileitä katsomaan luurikin jää hostellille.

Päivän kuvat

Yö meni pätkissä nukkuen. Rio ei ole hiljainen kaupunki, koko ajan kuuluu jotain meteliä. Aamiainen oli positiivinen yllätys, kahvia joka on juotavaa, hedelmiä sekä “leipää”, sellaista vaaleaa mössöä kuin ranskanleipä, jonka kaveriksi otetaan kinkkua ja juustoa.
Aamiaisella tutustuimme bosnialaiseen pariskuntaan ja juttelimme heidän kanssa pitkät tovit, sillä ulkona satoi. Päivän toimintasuunnitelma oli liikkua hieman Riossa, tulla sinuiksi kaupungissa liikkumisen kanssa, sekä löytää SIM-kortti sekä kartta kaupungista.
Mukana taskuissa ja rahavyöllä vain pakollinen: passi, koska jossain sanottiin että passi tarvitaan SIM-kortin hankintaan, käteistä hajautettuna eri taskuihin sekä kamera. Koska karttoja ei ollut, kirjoitimme ylös Google mapsin ohjeet TIM:n liikkeeseen. Ulos, alas ja kaupunkiin! Alas mennessä selvisi sen moottoripyöräpisteen tarkoitus. 2.5 realilla saat niiltä kyydin ylös, ei tartte kävellä.
Kaupunki ei näin päiväsaikaan näytä läheskään niin pahalta kuin yöllä, mutta ei se mikään ruusu ole. Meille kerrottiin hostellilla, että SIM-kortteja voi ostaa apteekin kaltaisista liikkeistä, niinpä etenimme “apteekki” kerrallaan kysellen TIM-korttia ja saimme ohjetta mennä katua eteenpäin ja kun lopulta saimme ohjetta mennä takaisinpäin päätimme lähteä kohti minun löytämää TIM:n liikettä. Sitä ennen kuitenkin ruokailu, maassa pitää olla skarppina, joka ei nälkäisenä onnistu. Krista löysi paikallisen kiloruokalan, jossa kävimme syömässä. Toiminta oli ihastuttavan helppoa. 1) ota lautanen 2) lappaa lautanen täyteen ruokaa buffeesta 3) pysähdy punnituspisteelle, saat lapun missä on hinta 4) istu alas ja ala syömään 5) tarjoilijan saapuessa pyydä juotavaa, hinta merkataan lappuun 6) syötyäsi kassan kautta ulos, lappu kertoo mitä maksat. Ruokakin oli hyvää! Syötyämme Krista bongasi meren ja sitä kohti suoraan! Nyt tiedämme miksi sanottiin että ei saa oikoa, katuja pitkin. Puisto, jonka läpi oikaisimme rannalle, oli täynnä kodittomia, valaisematon ja jopa päivällä melko pimeä. Enää ei nainen pääse oikomaan edes päivällä.
Rannakadulla ja sisäkaduilla sombailessamme törmäsimme pieneen liikkeeseen joka myi TIM:n SIM-kortteja. Myyjä osasi englantia riittävästi ja vieläpä avusti SIM-kortin aktivoinnissa. Kartat tuli ostettua pikkasen aikaisemmin pienestä kojusta, joten päivän tavoitteet oli täynnä. Takaisin hostelliin pikku lepotauolle, suunnittelemaan huomista ja paluu kaupungille.
Hostel, ja ilmeisesti koko maa, on varaustettu niin pienillä paskaputkilla, että vessanpönttöön ei missään nimessä saa laittaa mitään paperia – ei mitään paperia. Aina kun allekirjoittanut käy vessassa pitää hokea itselleen “paperi menee viereiseen roskiin, älä vaan tiputa sitä pönttöön, älä tiputa sitä pönttöön.” Ne menee todella helposti tukkoon, kuten yksi vessoista iltapäivällä jo todisti.
Illan maaliksi Krista oli valinnut baarin/ravintolan. Juha tiesi vain osoitteen ja toimi suunnistajana. Mesta sijaitsi Ibanemalla me Lemessä, eli 50 minuutin kävely. Kortteli ennen paikkaa Krista kertoo että kyseessä on joku baari missä on brasilialaista underground musaa, että pitää katsoa sopiiko se meille… Paikka ilmeisesti aukesi juuri kun saavuimme sinne, sillä kun työstimme kadun ylitystä oli paikan ovi auennut. Kävelimme mustia tyhjiä rappusia ylös toiseen kerrokseen, paikka ei näyttänyt kutsuvata. Paikka oli myös tyhjä, joten lompsimme pois. Ilta meni Ipanemalla halpaa ravintolaa etsin – turha toivo – joten nälkäisinä päädyimme yhdelle niistä syömään ja juomaan Caipirinhat (hinta 12R). Syötyämme kävelimme takaisin hostelille rannan kautta sämpläten 7 realin Caipirinhaa. Maistui eriltä, mutta oli silti hyvää ja sisälsi alkoholia :). Matka hostelille vei Windson hotellin vessan kautta, mesta oli pakko testata 😉

Päivän kuvat