Tämän aamun aamiainen oli omatoimiaamiainen. Oletetun bussireissun vuoksi olimme peruneet isännältä tulevan aamiaisen. Söimme mangoa kämpillä, jonka voimin lähdimme kaupungille metsästämään aamiaista minulle. Aamiainen muodostui paikallisesta avocadosta ja panniinista kadulla syötynä.
Aamiaisen jälkeen oli edessä taas tunti salsaa ankaran salsaopettajan käsissä. “No! Men. Number four backward, center, forward center”, “No! Listen to the music”, “No! Men, step zero, in place, no forward!”. Minun laskelmien mukaan Kristaa ei korjattu kertaakaan. Jos Krista teki virheitä, häntä on korjannut miesopettaja on korjannut häntä sen verta hiljaa, että minä en sitä kuullut. Minun saamani korjauksen raikui läpi koko paikan.
Positiivisella puolella, eiliset askeleet löytyy ja homma toimii. Negatiivisella puolella rytmi on yhä hukassa, mutta kuulemma feikkaan uskottavasti. Perjantaina taas jatketaan 
.
Salsatunnin jälkeen olin kuin uitettu koira. Salsakoulussa ilmastointi oli täysillä, eli ikkunat ulkoilmaan oli auki. Ulkoilma on virkistävät “todella paljon” – täällä ei lämpötilamittareita ole. Verrattuna Atlantaan… ehkä vähemmän, mutta kosteampaan, niin penteleesti kosteampaa. Salsan jälkeen lähdimme metsästämään halpaa lounasta. Lounas piti koostua pitsasta sekä hedelmistä, mutta pitsan löytäminen salsasta väsyneille osoittautui hankalaksi. Epätoivon kasvaessa isoksi pysähdyimme yhdelle kiskalle syömään panniinit. Samassa kiskassa myytiin myös virkistystä parin peson hintaan. Minun oli pakko kokeilla sitä. Virkistys (oma käännös 
) oli lasillinen paikallista kolaa jääkylmänä – voi sitä pientä taivasta! Tulen ostamaan näitä jatkossa, aina kun mahdollista. 10CUP:n panniinien voimalla löysimme pitsaa myyvän paikan. Katsokaapa kuvia, myynti tapahtuu omistajan olohuoneen läpi. Nämä kiskat ovat oikeasti omistajiensa keittiössä tai olohuoneessa. Tässä vaiheessa nuppiani pakotti sen verta, että oli pakko ottaa virkistävä sokerilitku eli kahvi. Ah, sitä sokerin määrää.
Ravitsevan lounaan jälkeen oli aika matkustaa päivän varsinaiseen kulttuurikohteeseen eli Fortaleza de San Carlos de La Canaba (joku päivä vaivaudun selvittämään mitä nämä ovat suomeksi). Matka sinne tapahtui lautan avulla. Lauttareissu on ehkä 10 minuuttia pitkä, mutta sitä ennen laukut tarkistetaan. Mitä niistä haetaan jäi meille ekalla kertaa epäselväksi. Onneksemme he eivät katsoneet repun jokaiseen taskuun. Alimmassa taskussa oli veitsi, jota käytämme hedelmäveitsenä.
Vastarannalla meillä oli kännykän karttaohjelman mukaan edessä 2 kilometrin matka. Serpenttiinitietä olisi pitänyt mennä edes ja takas. Noustessamme mäkeä ylös huomasimme portin, joka oli auki. Minä katselin, että edessä olisi ehkä suora reitti sisään museoalueelle. Päätimme riskeerata ja menimme portista sisään.
Tämä osoittautui suunnattoman hienoksi oikoreitiksi. Leikkasimme luotisuoraan alueen sisälle. Matkalla tuli vastaan turisteille tarkoitettuja kylttejä, jotka kertoivat erinäisistä nähtävyyksistä matkan varrella. Päästyämme lipunmyyntipisteelle poikkesimme ensimmäisenä lähimpään kauppaan. Tarkoitus oli ostaa virvokkeita, esimerkiksi jäätelöä tai ihan mitä vaan viileää. Löytämämme kauppa oli tupakka- ja rommikauppa. Siellä oli mitä ihanin ilmastointi, joten jäimme hetkeksi liikkeeseen. Olimme virkistystä vailla, valmiina ostamaan joten poistuimme liikkeestä pienen rommipullon kanssa. Neljä askelta ovelta oikealle (salsaliike “Men! Forward. No! Listen to the music!”) ja korkki auki. Ihanan sitrusmaista, yllättävän heikosti janojuomana toimivaa tavaraa. Rommista virkistäytyneenä hankimme liput ja lähdimme tutkimaan linnoitusta. Linnoitus, kuten kaikki täällä, oli osittain rapistunut, osittain vastakorjattu ja osittain hyvin ylläpidetty. Meidän ollessa siellä toisella puolen salamoi ja satoi. Onnittelimme itseämme loistavasta paikkavalinnasta ja siemaisimme hieman rommia.
Yritimme poistua paikasta samaa kaunista reittiä pitkin kuin tulimme sisään. Nyt kun pääsimme portille, josta olimme tulleet sisään se oli ketjulla kiinni. Siitä ei kai olisi pitänyt pystyä kävelemään sisään alun perin. Onneksi läheltä löytyi paikallisten tekemä kiertotiepolku, jolla tämän ikävän esteen pystyi kiertämään.
Lauttaan mentäessä rommi osoittautui ongelmaksi. Rommipullo otettiin pois ja sanottiin, että “no!”. Olimme arvatenkin suunnattoman pettyneitä ja ihmeissämme. Vartijasetä huomasi muovipullomme ja näytti että sinne kaataminen olisi OK. Näinollen loput rommista kaadettiin tyhjään vesipulloon ja lasipullo jäi heille. Taas reppu tarkastettiin kaikkien muiden taskujen osalta, mutta ei “hedelmäveitsiosastolta”. Sikamaista säkää sanon minä . Kyselimme illalla majapaikkamme omistajalta tästä toiminnasta ja hän sanoi, että turvallisuussyistä lasia ei sallita lautoilla. Outoa, mutta voi pitää täysin paikkaansa. Kuubassa kaikki on mahdollista.
