10-vuotismatka

Päivän operaatio: Uimaan mahdollisimman monelle rannalle!

Luonnollisesti uimarantaoperaatio alkaa pohjoisimmasta nähtävyydestä, mitä saarelta löytyy. Kyseinen nähtävyys on Kalifornia-niminen majakka. Majakalla tajusimme myös, että ensimmäisestä reissuautostamme ei vielä ole yhtään kuvaa. Niinpä otimme kunnon poseerauksen auton ääressä.

Ensimmäinen ranta, jonka löysimme, oli luonnonsuojeluranta. Siellä oli vain sukeltajia ja pelikaaneja. Mitään ei saa tuoda, mitään ei saa viedä. Vesi oli kiviä ja matalikkoa, ei uimiskelpoinen. Ranta oli myös kiviä, ei auringonotto kelpoinen.

Niinpä siirryimme paikan parhaalle rannalle Arashi Beachille. Arashi beach oli upea! Snorklasimme, uimme, otimme häviävän hetken verran aurinkoa ennen kuin jatkoimme matkaa etelämpään.

 

Arashi beachin jälkeen siirryimme Palm beachille syömään ja uimaan. Ranta oli High rise hotellien vieressä. Siellä on kaikki palvelut ja upeat rannat.

Palm beachin jälkeen siirryimme ylemmäs rantaa pitkin Hadicurari rannalle. Siellä on ilmeisesti saaren parhaat tuulet, joten vesi oli täynnä erilaisia purjeita. Osa meni purjelaudalla, osa vesilaudan ja pienen varjon avulla. Vauhdikasta menoa! Tyydyimme seuraamaan menoa varjosta, kylmien juomien kera.

Tässä vaiheessa päivää Krista totesi, että alan näyttämään rantapummilta. Aurinko ja merivesi ovat saaneet naamani ahavoitumaan ja hiukseni vaalenemaan. En enää ole kalkkilaivan kapteeni. Nyt olen shortseja ja havaiji paitaa vaille kunnon rantapummi! Rantojen jälkeen kävimme hakemassa energiaa pienellä kahvitauolla. Kahvilasta tuli hankittua jätskiä, sillä Krista onnistui neuvottelemaan meille jätskiannokset kahvikuppeihin styroksiastian sijaan.

Matkalla Palm beachille olimme nähneet hajonneen vesipuiston. Krista suostui siihen, että minä voin käydä kuvaamassa paikan. Kristan jäi parkkipaikalle lukemaan kirjaa, kun minä lähdin seikkailemaan entiseen vesipuistoon. Näkymät oli mielenkiintoiset. Ainut harmittava asia oli tolkuton määrä pulloja. Paikassa käydään selvästi juomassa.

Ilta päätettiin ravintola-illalliseen auringonlaskun aikaan.

 

 

Historiallinen päivä. Ensimmäistä kertaa ikinä reissuillamme vuokrasimme auton käyttöömme. Auto on meillä käytössä 3 päivää.

Ensimmäinen pysähdyspisteemme auton kanssa oli lentokenttä. Sieltä hankimme dataliittymän takaamaan asioiden löytämisen. Bitin alettua kulkemaan siirryimme pääkaupunkiin kiertelemään ostoskeskuksia ja kauppoja. Tarkoituksemme oli löytää minulle uusi T-paita. Yksi neljästä T-paidastani piti jättää Kuubaan. Kyseessä oli vanha kiva paita, joka oli jo pahasti haalistunut. Kuuban jatkuva hikirääkki oli liikaa paidalle, eikä siitä saanut hajua pois edes pesulla.

Aruba näyttää olevan yhden tien varteen rakennettu. Länsirannikon tietä kun ajaa päätyy kaikkiin saareen kaupunkeihin. En edes huomannut kun vaihdoimme kaupunkia. En vielä tiedä mikä on saaren nopeusrajoitus, sillä en ole löytänyt kuin pari kolme nopeusrajoitusmerkkiä. Niitäkään ei ilmeisesti kauheasti kunnioiteta. Ruuhkaa täällä on kiitettävästi tämän yhden tien varrella pääkaupungin Oranjestad kohdalla.

Uuden paidan shoppailu oli yllättävän pitkä operaatio. Sopivan kokoista valkoista T-paitaa oli hankala löytää. Olin liikkeiden tarjontaan, sillä vasta kolmannessa liikkeessä oli sopiva paita. Kokonaisaika ostosoperaatioineen oli noin 30 minuuttia. Ostoskeskuksissa pomppiessamme törmäsimme laadukkaaseen hotelliin, jonne pystyi tulemaan sisälle veneellä.

Aruballa ei voi viettää päivääkään ilman rantaa, joten tämän päivän rantakohteenamme toimi Baby beach. Ranta oli hyvin, hyvin matala. Siitä johtuu sen nimikin. Siellä on niin matalaa, että siellä voi uittaa lapsia/vauvoja => Baby beach. Illan ruokana oli majapaikkamme pitsabuffee. Istuimme ylimääräisen parikymmentä minuuttia odottaen suklaapitsan ilmestymistä buffeeseen. Se oli odottamisen arvoinen .

Eilen illalla olimme puhuneet siitä mitä voisimme tehdä tänään. Tänään ajattelimme ottaa lunkisti, lisää aurinkoa ja Piña Coladaa. Aamulenkillä kävimme etsimässä illan ravintolan ja lähimmän rannan. Emme löytäneet mitään hyvää rantaa lopulta, mutta löysimme kivan koiran. Rapsutimme häntä ja ihmettelimme merta laiturin nokassa hetken verran.

Kokkailemme itse oman aamiaisemme. Huoneessa on keittonurkkaus ja kaupasta löytyi sopiva määrä tarvikkeita aamiaisen tekoon, mukaan lukien kahvia! Kulinaristina ja ruuanlaiton amatöörinä voin jakaa muutaman matkakokin salaisuuden.
Yhden kananmunan kypsentäminen: 50 sekuntia mikroaaltouunissa isossa kupissa. Sikäli et halua kuin kerran pyyhkiä kananmunan räippeitä mikroaaltouunista, jo tokalla kertaa kannattaa käyttää toista lautasta astian kantena.
Munakkaan tekeminen: riko kolme mukaa isoon kuppiin. Vatkaa rikki, 45 sekuntia mikroaaltouunia, sekoita munia pieni hetki ja anna toiset 45 sekuntia mikroaaltouunia. Onneksesi munakas ei räiski yhtä paljon kuin yksi muna, joten unohtamasi kansilautanen ei harmita yhtään.
Mausteina ylähuuli on vahva ykkönen, kuola ja iso nälkä tiukasti kakkosena. Nauti!

Aamupäivällä olimme lähialtaalla Piña Coladamme kanssa juttelemassa ja köllimässä. Johtuen eilisestä ylikypsentämisestä, minulla tämä päivä meni aurinkorasvan ja paidan kanssa. Ylikypsentämisen välttämistä helpottaisi ihan pirusti, jos muistaisi laittaa aurinkorasvaa kaikkialle. Ilmeisesti otsani lähestyi huutavan punaista alta 30 minuutin. Kun minua informoitiin tästä, tajusin että en koskaan suojannut naamaani.

“Raskaan” Ceasar salaattilounaan jälkeen nukahdimme pariksi tunniksi.

Iltapäivällä ajattelimme lähteä testaamaan snorklausvälineitämme. Läheltä piti löytyä kiva ranta snorklaukseen. “Ohjeet olivat mene rakennukselle X, käänny vasemmalle, nähtyäsi “overpass” mene oikealle”. Matkalla paikalle löysimme putkien ylityksen, jonka takana näytti olevan polku. Se sopi termiin “overpass”, joten lähdimme seikkailulle. Seikkailtuamme läpi märän metsän löysimme pienen yksityisen pääsyn veteen. Valitettavasti täällä oli paljon hyttysiä, joten joudumme jättämään sen paikan. Matkattuamme rannan myötä löysimme oikean rannan ja harjoittelimme snorklausta jonkin verran.

Illallinen tuli syötyä paikallisten suosiossa olevassa ravintolassa. Ravintolan toimintamalli oli omatakeinen. Ensin jonotetaan pääsyä tiskille 1. Tämä jono on pitkä, se voi kestää hyvinkin puolesta tunnista tuntiin. Tiskillä kerrotaan mitä tänään on saatu kiinni (kalaa ja/tai katkarapuja) ja sinä kerrot kuinka paljon grammoissa haluat mitäkin. Sen jälkeen menet istumaan ja tiskille 2 mistä saat juotavat. Ruokasi valmistetaan ja tuodaan pöytään sitten kun se on valmista. Pelimiehet menevät tietenkin ensin tiskille 2 ja virkistävät juomat kädessä jonottavat tiskille 1. Ruoka oli yksinkertaista, mutta silti maukkaampaa kuin Kuuban ruoka.

Reissattuamme rankasti päätimme ottaa rennosti ja viettää uima-allaspäivän. Emme edes viitsi etsiä lähintä rantaa, käytämme lähintä vesiallasta.

Herättyämme kävimme lenkillä läheisellä kukkulalla. Kukkulan päältä löytyi ilmeisesti vapaana pyöriviä aaseja ja mahtavat näkymät.

Lenkin jälkeen heitimme aurinkorasvat päälle ja lähdimme nauttimaan altaista ja auringosta. Ilta osoitti, että kalkkilaivan kapteenilla oli virheellinen käsitys ihonsa auringon kestävyydestä. Käsivarret, joita on rusketettu ja joiden kestävyyttä on rakennettu koko kesä, selvisivät päivästä ilman mitään ongelmia. Vatsan ja rinnan alue, jotka ovat olleet koko kesän paidan alla piilossa, eivät yllättäen kestäneet yhtä hyvin päivää uima-altaalla. Huomenna tilanne korjataan laittamalla enemmän aurinkorasvaa ja juomalla enemmän Pina Coladaa.

Lomapäivä ei ole lomapäivä, jos emme kävele 15k-20k askelta. Niinpä illallispaikaksi tuli valittua hieman kauempana sijaitseva Marina Pirata. Matka sinne tehtiin virkistävässä iltatuulessa 27 asteen lämmössä auringon laskiessa. Matkalla löysimme tien sivusta rapujen valtakunnan. Ravut asustivat kuivalla maalla pienissä koloissa. Kummallakin oli jalassa 5 fingers kengät, joten olimme tuskaisen tietoisia siitä että varpaamme ovat rapujen pihtien napattavissa. Onneksi ravut pelkäsivät meitä enemmän kuin me heitä. Ravuista johtuen Aruban teiden vierestä löytyvät raadot eivät ole pörröisiä ja verisiä vaan palasissa olevia rapuja. Perille saavuimme auringonlaskun jälkeen, mikä loppujen lopuksi taisi olla hyvä asia. Paikka oli tajuttoman hienosti valaistu. Ruokailu tapahtui laiturilla, jonka alla oleva vesi oli valaistu sopivasti. Illallinen oli upea ja palvelu parasta mitä reissulla tähän mennessä on saatu.

Siirtymäperinteitä kunnioittaen heräsimme aikaisin aamulla. Niin aikaisin, että unohdin soittaa Beach Boysin Kokomo –kappaleen aamulla! Olimme Kuuban lentokentällä hyvissä ajoin. Kentällä huomasin, että oli huono idea laittaa reppu taksimme takaluukkuun. Koko ajomatkan polttoaineen käry oli ollut melkoinen, karvan vajaa siedettävä. Valitettavasti tuo pirteä käry seurasi minua vielä puoli päivää ja useita satoja kilometrejä, sillä reppu oli takaluukussa saanut ekstra annostuksen tuota käryä ja se käry oli tarttunut reppuun. Lentokentällä söimme kalleimman ja huonoimman lentokenttäaamiaisen ikinä. Aamiaisen hinta oli 13 CUC ja se muodostui kahdesta surullisesta panniinista, kahvista ja kuumasta vedestä.

Voi sitä riemua kun pääsimme Panaman lentokentälle. Nyt tajusimme kuinka paljon olimme kaivanneet takaisin länsimaihin. Koneesta ulostultuamme edessämme oli elektroniikkakauppa. Menin sinne välittömästi, katsomaan esineitä, koskemaan laitteisiin, imemään modernia tekniikkaa osmoosin avulla. Kävelimme kevein askelin pitkin Panaman lentokenttää ja söimme törkeän kalliin lentokenttäluonaan. Jokainen liike, jokainen arkinen paikka näytti niin hyvältä Kuuban jälkeen.

Kuuba oli kokemus. Näkemyksemme mukaan Kuuban voi tehdä kahdella tapaa. 100% turistina sisään ja isolla rahalla turistikohteissa. Silloin Kuuba on samanlainen kallis turistirysä kuin mikä tahansa muukin paikka pallolla. Ehkä jokin asia ei toimi, ehkä vessapaperi on yksinkertaista, mutta kulttuurishokki on minimaalinen. Rannat ovat todennäköisesti kauniita ja mielikuvien mukaista tunnelmaa on. Toinen ääripää on tehdä se mennen kuubalaisten keskelle, vähän niin kuin me teimme. Meno ja meininki on kovin erilaista. Esimerkiksi vessapaperi tuo mieleeni Matrix elokuvan “Do not try and find the toiletpaper, that’s impossible. Instead, only try to realize the truth… there is no toilet paper.” Silti, Kuuba oli kokemus, joka ei kaduta. Toisaalta, mitään välitöntä halua palata Kuubaan ei ole. Kauniita rantoja on muuallakin ja Kuuban tunnelma on nyt koettu.

Lento Panamasta Arubaan oli pykälän verran railakkaampi kuin mitä ajattelimme. Syy siihen oli lentoemossa:

Juha: Saisinko kahvia ja viskiä kiitos?
Lentoemo: Erikseen?
Juha: Kyllä, kiitos.
Lentoemo kaataa 2dl mukin kahvia ja 2dl lasin viskiä (sisältää neljä jääpalaa)

OK. Känniin siis!

Kristan tilaus sprite + viski tuotti saman tuloksen. Eikä siinä vielä kaikki minun osalta, sillä Krista tyytyi juomaan omasta annoksestaan noin 2 CL ja juotti lopun mulle.

Seuraavat kaksi viikkoa paratiisisaarella, tai ainakin siltä se vaikuttaa näin juuri Kuubasta tulleena. Me saimme välittömästi samalla hinnalla paremman huoneen kuin mitä olimme varanneet. Vessapaperi on kaksikerroksista, huoneessa on ilmainen internet, pöytätilaa on tuplanäytöilleni ja välittömästä läheisyydestä löytyy kaksi kappaletta uima-altaita.

Illan kruunasi kuohuviini uima-altaassa ja auringonlaskun jälkeen TV:n katsominen sängyssä

Listasimme ennen reissua muutamia asioita, joita halusimme tehdä Kuubassa. Tänään oli viimeinen päivä tehdä niitä, joten päivästä muodostui pitkä ja vauhdikas.

Aloitimme tietenkin salsalla. Henkilökohtaisesti koin, että tahti millä salsaa meille opetettiin oli vauhdikas. Nyt kolmantena päivänä opimme vielä pari uutta askelkuviota. Tänään paikalla oli useampi henkilö opettelemassa tanssimaan, joten meillä oli vain yksi opettaja. Täytyy sanoa, että lämmitti kuulla vaihtelua palautteeseen “No! Men! Step 4 backward center forward center. Men! No stopping. Continue!”. Kristan saama palaute meni suurin piirtein näin “Woman! No! Like this. Woman! No! Relax! Men do, no woman!”. Tunnin viimeinen osa olikin vapaata tanssimista minun johdolla. Se meni kohtalaisesti! Löysin rytmin, vein Kristaa ja Krista seurasi! Saimme lopulta opettajalta ylävitoset ja ohjeet “Practice, practice, practice!”

Sovimme heti Kuubaan saavuttuamme, että lauantaina katsomme balettia. Lounaan jälkeen hankimme liput illan esitykseen, joka oli Don Quixote –baletti. Laskettuamme rahamme lähdimme miettimään, miten toteuttaa seuraava juttu listaltamme. Selvitimme viiden tähden hotellin aulassa netin avulla, mitä tunnin autokyyti vanhassa jenkkiraudassa maksaisi. Sitä voisi kysellä ihmisiltä, jotka sitä tarjoavat, mutta yleensä hinnat heittelevät ja niistä pitää neuvotella. Jotta voi neuvotella, pitää tietää mitä homma voisi maksaa . Näyttää siltä, että autokyytiin on sovittu kuskien kesken hinnaksi 30$ tunnissa. Tähän yleisesti tunnettuun hintaan saimme tunnin ajelun avoautossa pitkin Havannaa. Automme oli vuoden –48 Chevrolet Fleetmaster. Avoauto takasi hyvän ilmavirran, joka taasen takasi sen, että emme haista jatkuvaa polttoaineen käryä.

Tunnin autokierroksen jälkeen oli korkeakulttuurin aika. Kristan johtamana menimme Kuuban “kauniiden taiteiden museoon”. Museossa oli tuhat ja yksi maalausta. Pika-analyysi on, että kansakunnan taitelijat ovat olleet ahdistuneita ja tehneet synkkää, synkkää taidetta vuosien 1900-1950 välillä. Ennen 1900 lukua taide oli klassista eurooppalaista eli ei sisältänyt painajaismaisia epämuodostuneita ihmishahmoja. Ilmeisesti näennäisen itsenäisyyden aikana 1902 eteenpäin, aina vallankumoukseen asti, elämä oli synkkää. Vallankumouksen jälkeiseen taiteeseen emme ehtineet tutustumaan.

Museon jälkeen oli aika tetsata takaisin majapaikalle syömään halpa ravintolaillallinen. Balettia varten laitettiin paremmat (ja lämpimämmät) vaatteet päälle. Siirtymä takaisin keskustaan tehtiin modernilla taksilla. Ero modernin taksin ja jenkkiraudan välillä oli todella iso. Jenkkiautotaksi on jenkkiautotaksi, mutta jatkuva bensan / öljyn käry käy nenän päälle. Ainut jäähdytys on ulkoilman virtaus ikkunoista sisään. Tätä sitten kun vertaa moderniin autoon, missä on mukavan hiljaista, viileää ja kivan tuoksuista, on vaikea nähdä syytä käyttää vanhaa autoa taksina ensimmäisen käyttökerran jälkeen.

Baletti oli mielenkiintoinen . Baletin kohtaukset menivät erilaisesti kuin Wikipediasta lukemamme. Balettitalo oli upeaa katsottavaa, myös sisältä. Baletin orkesterissa oli harppu, joka tietenkin oli välitön mielenkiinnon kohde. Harppu oli lievä järkytys. Kyseessä oli vanha, “kuubalaisittain” huollettu kapea kaikukoppainen pedaaliharppu. Sen parhaat päivät saattoivat olla silloin kun se oli vielä metsässä kasvavaa puuta tai ennen Kuuban vallankumousta. Baletin loppupuolella pääsimme kuulemaan pienen solistisen pätkän harpulla. Tippa nousi silmään siitä korvia repivästä äänestä, joka oli tuo pieni kiusattu harppu.

Huolimatta haastavasta kuubalaisesta kulttuurista viimeinen päivä Kuubassa oli hieno.

Eilinen huonovointisuus tuli takaisin aamiaisen jälkeen, joten päätimme ottaa päivän rennosti. Siirsimme salsatunnin lauantaille, jonka jälkeen päivä oli vapaa suunnitellusta ohjelmasta. Olimme huoneessamme ilmastoidussa tilassa ja nautimme kirjoista sekä leffoista.

Nyt olemme päässeet myös paikallisen kokiksen makuun. Sitä on tullut ostettua ainakin pari pullollista. Se antaa kivaa vaihtelua vedelle, niin kauan kun se on kylmää ja kun siinä vielä on hapot paikallaan. Juoman lämmittyä maku alkaa heikkenemään merkittävästi ja kaasujen poistuttua se on hirvittävää juotavaa.

Mikä on pelottavampaa kuin hautausmaa? Hautausmaa iltahämärässä! Illalla Kristan voidessa paremmin ajattelimme poiketa maailman toiseksi suurimpaan hautausmaahan. Keli näytti uhkaavalta, joten otimme mukaan sateenvarjot. Matkaa kun oli taitettuna vähän alta puolet alkoi satamaan pikkasen, sitten kohtuullisesti ja lopulta trooppisesti. Onneksi tässä vaiheessa olimme hautausmaan portilla. Sivuovi oli auki, joten menimme siitä sisään katoksen alle vartijan viereen. Vartija viittoi meidät istumaan ja pitämään sadetta, joka tässä vaiheessa tuli todella mahtavalla voimalla. Kanssamme katoksen alla piti sadetta vartija, sekä 9 kulkukoiraa. Siirryimme sisälle kun vesi alkoi tulvimaan korotetulle alueelle, jossa olimme. Sisällä selvisi, että hautausmaa on mennyt kiinni klo 18. Kello tässä kohtaa oli puoli kahdeksan. *hups*

Tuntia myöhemmin ja sateen helpottaessa alkoi vedenpinta laskea. Lähdimme kävelemään takaisin majapaikalle kun katos ei enää ollut veden alla. Paluumatka piti sisällään nilkan syvyisten vesiesteiden ylittämistä ja kunnon sateessa kävelyä. Olimme märkiä, mutta iloisia kun lopulta pääsimme majapaikalle.

*beep* *beep* kello on 05:30. Aika herätä, nousta ja siirtyä hotelli Plazalle.

Kuuba on melko eloisa kuudelta aamulla. Monessa rakennuksessa oli työnteko käynnissä ja ovet auki kadulle. Ihan kuin sakki tekisi töitä aamuyöstä. Etenemistaktiikkamme ennen auringonnousua oli mennä isoja teitä pitkin. Emme paria poikkeusta lukuun ottamatta ole havainneet vihamielistä käyttäytymistä tai vihamielistä huutelua, mutta emme silti halunneet kävellä pimeitä pikkukujia pitkin suorinta reittiä hotellille. Tilanteen jännittävyydestä huolimatta aikaa löytyy selfien ottamiseen. Yllättävät äänet tosin aiheuttavat reaktioita.

Hotellilta meidät piti, minun informaation mukaan, poimia 7.30. Noin 7.50 olin jo lievässä paniikissa. Mielenrauhaa saadakseni kysyin paikalle saaneelta henkilökunnan edustajalta tilanteesta. Hän teki tarkistussoitot ja pyysi odottelemaan. Bussi saapuu kun se saapuu.

Bussimatka oli silkkaa riemua. Ilmastointi piti huolen siitä, että hikoilu oli minimaalista. Ohjattu toiminta piti huolen siitä, että aivotoiminta oli minimaalista. Etukäteen määrätty ruokatauko piti huolen siitä, että ruokaa tulee. Etukäteen hankitut 10 peson pitsat pitivät huolen siitä, että nälkä ei ole karmiva kun lounasta saadaan . Että rahaturistin elämä on helppoa!

Nyt pääsimme yllättäen tämän matkan ensimmäiselle tislaamokierrokselle. Tähän reissuun kuului bonuksena kierros rommitehtaalla. Vinjalesissa on rommitehdas, joka tekee rommia paikallisista Guava-hedelmistä. He tekevät kahta eri tyyppiä, kuivaa ja makeaa. Kuiva versio rommista vetää posket lommolle kun taas makea versio saa makeudellaan hampaat särkemään. Ei ihme, että merkki oli täysin tuntematon. Yhtään pulloa ei tullut mukaan.

Rommitehtaan jälkeen edessä oli sikaritehdas. Sikaritehtaassa ei saanut kuvata. Siellä sai vain pällistellä useita rivejä ihmisiä käärimässä sikareita. Yhteensä hallissa oli ehkä 70 työpistettä sikarienkäärijöille.Tässä kohtaa reissua Kristalla alkoi olemaan huono olo. Loppureissun verran hänestä oli veto poissa, mutta se ei estänyt häntä osallistumasta kaikkiin kohteisiin.

Sikaritehtaan jälkeen matka vei tippukiviluolaan. Luolassa pääsimme kävelemään, jonottamaan ja veneilemään. Näitä ainutkertaisia kokemuksia oli samaan aikaan hankkimassa kolme muuta bussillista turisteja.

Lounas oli perinteinen kuubalainen annos, mikä oli meille jo hyvin tuttu. Osalle retkeilijöistä annos oli täysin tuntematon. Salaatin virkaa tekee raastettu kaali. Riisiä ja mustia papuja on keko lautasella. Tämän parin lisäksi lautasella on varsinainen pääruoka, joka tällä kertaa oli possua. Keli ei ollut tukalan kuuma, vaikka ruokailu tapahtui ulkoilmassa.

Iltapäivän ohjelmassa oli visiitti tupakkamaatilalle, jossa pääsimme kuulemaan, miten tupakkaa kasvatetaan ja poimitaan. Samassa paikassa pystyi polttamaan ja ostamaan tilan omia sikareita. Jätimme sikarit väliin, niin maistamisen kuin ostamisen suhteen. 35 vuoden polttamaton putki yhä katkaisematta.

 

Seuraavana paikkana oli “esihistoriallinen seinä”. Kyseessä on kallionseinä, johon on tehty TODELLA iso maalaus. Maalaus oli ehkä 70 metriä kertaa 100 metriä. Samaisesta paikasta sai parasta alkolitonta Pina Coladaa. Pina Colada maksoi, rommi ei. Rommipullo oli tiskillä ja siitä sai kaataa vapaasti omaan Pina Coladaan. Kristan versio Pina Coladasta maistui merkittävästi miedommalta kuin minun. Ilmeisesti aito kookosmehu ei ole tasalaatuista .

Loppureissu olikin kolme tuntia rauhallista ajamista takaisin Havannaan. Päivä oli todella virkistävä. Eksyimme hetkeksi turistien kuplaan, jossa on helppo elää ja jossa kaikki on etukäteen puolestasi päätettyä ja mukavan kevyttä pureksittavaa ettei kulttuurishokki pääse iskemään. Jatkuva ilmastointi tekee elämästä ilmeisen mukavaa. Huomenna on paluu takaisin meidän reissuarkeen, omatoimiseen seikkailuun.

Tämän aamun aamiainen oli omatoimiaamiainen. Oletetun bussireissun vuoksi olimme peruneet isännältä tulevan aamiaisen. Söimme mangoa kämpillä, jonka voimin lähdimme kaupungille metsästämään aamiaista minulle. Aamiainen muodostui paikallisesta avocadosta ja panniinista kadulla syötynä.

 

Aamiaisen jälkeen oli edessä taas tunti salsaa ankaran salsaopettajan käsissä. “No! Men. Number four backward, center, forward center”, “No! Listen to the music”, “No! Men, step zero, in place, no forward!”. Minun laskelmien mukaan Kristaa ei korjattu kertaakaan. Jos Krista teki virheitä, häntä on korjannut miesopettaja on korjannut häntä sen verta hiljaa, että minä en sitä kuullut. Minun saamani korjauksen raikui läpi koko paikan.

Positiivisella puolella, eiliset askeleet löytyy ja homma toimii. Negatiivisella puolella rytmi on yhä hukassa, mutta kuulemma feikkaan uskottavasti. Perjantaina taas jatketaan .

Salsatunnin jälkeen olin kuin uitettu koira. Salsakoulussa ilmastointi oli täysillä, eli ikkunat ulkoilmaan oli auki. Ulkoilma on virkistävät “todella paljon” – täällä ei lämpötilamittareita ole. Verrattuna Atlantaan… ehkä vähemmän, mutta kosteampaan, niin penteleesti kosteampaa. Salsan jälkeen lähdimme metsästämään halpaa lounasta. Lounas piti koostua pitsasta sekä hedelmistä, mutta pitsan löytäminen salsasta väsyneille osoittautui hankalaksi. Epätoivon kasvaessa isoksi pysähdyimme yhdelle kiskalle syömään panniinit. Samassa kiskassa myytiin myös virkistystä parin peson hintaan. Minun oli pakko kokeilla sitä. Virkistys (oma käännös ) oli lasillinen paikallista kolaa jääkylmänä – voi sitä pientä taivasta! Tulen ostamaan näitä jatkossa, aina kun mahdollista. 10CUP:n panniinien voimalla löysimme pitsaa myyvän paikan. Katsokaapa kuvia, myynti tapahtuu omistajan olohuoneen läpi. Nämä kiskat ovat oikeasti omistajiensa keittiössä tai olohuoneessa. Tässä vaiheessa nuppiani pakotti sen verta, että oli pakko ottaa virkistävä sokerilitku eli kahvi. Ah, sitä sokerin määrää.

 

Ravitsevan lounaan jälkeen oli aika matkustaa päivän varsinaiseen kulttuurikohteeseen eli Fortaleza de San Carlos de La Canaba (joku päivä vaivaudun selvittämään mitä nämä ovat suomeksi). Matka sinne tapahtui lautan avulla. Lauttareissu on ehkä 10 minuuttia pitkä, mutta sitä ennen laukut tarkistetaan. Mitä niistä haetaan jäi meille ekalla kertaa epäselväksi. Onneksemme he eivät katsoneet repun jokaiseen taskuun. Alimmassa taskussa oli veitsi, jota käytämme hedelmäveitsenä.

Vastarannalla meillä oli kännykän karttaohjelman mukaan edessä 2 kilometrin matka. Serpenttiinitietä olisi pitänyt mennä edes ja takas. Noustessamme mäkeä ylös huomasimme portin, joka oli auki. Minä katselin, että edessä olisi ehkä suora reitti sisään museoalueelle. Päätimme riskeerata ja menimme portista sisään.

Tämä osoittautui suunnattoman hienoksi oikoreitiksi. Leikkasimme luotisuoraan alueen sisälle. Matkalla tuli vastaan turisteille tarkoitettuja kylttejä, jotka kertoivat erinäisistä nähtävyyksistä matkan varrella. Päästyämme lipunmyyntipisteelle poikkesimme ensimmäisenä lähimpään kauppaan. Tarkoitus oli ostaa virvokkeita, esimerkiksi jäätelöä tai ihan mitä vaan viileää. Löytämämme kauppa oli tupakka- ja rommikauppa. Siellä oli mitä ihanin ilmastointi, joten jäimme hetkeksi liikkeeseen. Olimme virkistystä vailla, valmiina ostamaan joten poistuimme liikkeestä pienen rommipullon kanssa. Neljä askelta ovelta oikealle (salsaliike “Men! Forward. No! Listen to the music!”) ja korkki auki. Ihanan sitrusmaista, yllättävän heikosti janojuomana toimivaa tavaraa. Rommista virkistäytyneenä hankimme liput ja lähdimme tutkimaan linnoitusta. Linnoitus, kuten kaikki täällä, oli osittain rapistunut, osittain vastakorjattu ja osittain hyvin ylläpidetty. Meidän ollessa siellä toisella puolen salamoi ja satoi. Onnittelimme itseämme loistavasta paikkavalinnasta ja siemaisimme hieman rommia.

Yritimme poistua paikasta samaa kaunista reittiä pitkin kuin tulimme sisään. Nyt kun pääsimme portille, josta olimme tulleet sisään se oli ketjulla kiinni. Siitä ei kai olisi pitänyt pystyä kävelemään sisään alun perin. Onneksi läheltä löytyi paikallisten tekemä kiertotiepolku, jolla tämän ikävän esteen pystyi kiertämään.

Lauttaan mentäessä rommi osoittautui ongelmaksi. Rommipullo otettiin pois ja sanottiin, että “no!”. Olimme arvatenkin suunnattoman pettyneitä ja ihmeissämme. Vartijasetä huomasi muovipullomme ja näytti että sinne kaataminen olisi OK. Näinollen loput rommista kaadettiin tyhjään vesipulloon ja lasipullo jäi heille. Taas reppu tarkastettiin kaikkien muiden taskujen osalta, mutta ei “hedelmäveitsiosastolta”. Sikamaista säkää sanon minä . Kyselimme illalla majapaikkamme omistajalta tästä toiminnasta ja hän sanoi, että turvallisuussyistä lasia ei sallita lautoilla. Outoa, mutta voi pitää täysin paikkaansa. Kuubassa kaikki on mahdollista.